Taas kaupoilla

Odotin koko illan, mutta ilmeisesti olimmekin onnistuneet jättämään lauman taaksemme. Mutta siltikin nyt täytyi taas miettiä kaikki uusiksi. Itkonniemelle ei ollut asiaa, se oli selvä. Ainakaan nykyisissä varusteissa. Ja tässä asunnossa tulisimme paleltumaan talvella. Jotakin olisi pakko keksiä. Mietin pääni puhki, mutta en saanut päähäni minkäänlaista ratkaisua. Yö oli jo pitkällä, mutta valvoin silti ja piirtelin paperille kuvioita rauhoittaakseni itseäni. Tämän kikan olin havainnut hyväksi jo vankilassa istuessani. Sellini seinäkin oli välillä toiminut paperina.

”Vieläks sä valvot?” Jaana keskeytti mietintäni.

”Joo, yritän jonnii opin ratkasua tähän ropleemaan. Perkelleen vatipiä kun oun niin en tajunna että siellä voes olla nuin helevetisti immeisyöjiä.”

”Mut eihän se sun vikas ole. Sitä paitsi sä toit meidät sieltä pois ja kellekkään ei sattunu mitään…”

”No joo, mutta eepä se paljon lohuta kun tahtoo tuo pakkasherra tulla vähän kertanaan lähemmäks. Mutta uamusta pitäs käävä tuolla ostoksilla tuas. Meillä loppuu evväät, tupakit, veit ja tiijä mitä muuta tuolta suattas matkaan tarttuva.”

”Sä siis meinaat lähtee käymään tuolla kaupassa taas? Sori vaan, mutta mä mieluummin jään tänne.”

No tietty ihan ymmärrettävää. Jaana ei halunnut palata tuohon vankilaansa, josta olin hänet äskettäin päästänyt pois. Mutta silloin minun olisi otettava auto, muutoin joutuisin juoksemaan väliä kuin Usain Bolt.

”Joo, eepä sinun ou mikkään pakko matkaan lähteekkään, mutta tuon väkkyrän minä otan matkaani. Ee oo mittään itua juosta koko päevee tuon kaapan ja kämpän väliä.”

Jaana katsoi minua epäilevästi, mutta ei sanonut mitään. Epäilikö hän, että lähtisin tieheni autolla ja jättäisin hänet tänne? En kuitenkaan miettinyt asiaa tarkemmin, vaan siirryin taas parvekkeelle tupakoimaan.

Viileä syksyinen ilma tuoksui harvinaisen raikkaalle ja mietin vain hetken aikaa tulevva kauppa reissuani. Päätin lähteä samantien. Palasin sisälle ja nappasin rynnäkkökiväärin ja pesäpallomailan mukaani ja juuri kun olin menossa parvekkeelle, huomasin Jaanan taas makuuhuoneen oven suussa.

”Mihin sä nyt oot menossa? Vai tuliks ne sittenkin perässä?” Jaana kysyi huolestuneen näköisenä.

”Minä mään nyt sinne kaappaan. Nuo nilikuttajat eivät liiku yöllä ja sen takia nyt on parempi lähtee matkaan. Jos sinä tulit katuma tuulelle ja haluvat matkaan, niin sinulla on viisminnuuttia aekoo laettoo vuatetta piälle. Jos et lähe, niin otappa sitten tämä” vastasin ja ojensin pistoolin Jaanalle.

”En mä osaa käyttää…”

”No setä neuvvoo. Helepompoo kun lapsen teko. Eli ensmäesenä lipas männöö tänne ja lapsaatettaan pohjaan asti.” selostin ja näytin koko ajan mallia, painaen lippaan pohjaan. ”Ja nyt sitten vetästään liikkuvat taakse, näen. Nyt sitten otetaan tuo liikennemerkki piikille ja paenastaan liipasinta ja hep.” ammuin yhden laukauksen olohuoneen avoimesta ikkunasta ulos pysäköintimerkkiin parvekkeelle. ”Se on sinun hukis nyt” sanoin lopulta Jaanalle ojentaen pistoolin.

Jaana otti pistoolin epävarmasti vastaan, mutta painoi irti ottamani lippaan paikalleen ja nosti tärisevin käsin pistoolin ja painoi liipasinta. Ase päästi tukahtuneen äänen ja rekyylin voimasta Jaanan kädet nousivat hieman. Mutta ulkoa kuului kuitenkin sama kilahtava ääni, eli aloittelija oli osunut liikennemerkkiin.

”Ja sitten ku paakut loppuu niin lipas lähtöö irti tästä ja ei muutaku lissee karkkia konneeseen. Hyvinhän tuo män enskertalaeseks” kehuin Jaanaa jonka kädet tärisivät vieläkin.

Jaana ja Jehu jäivät katsomaan perääni kun laskeuduin parvekkeelta pyörävajan katolle ja siitä samantien parkkipaikalle. Kuulostelin hetken ja lähdin kävelemään kohti Mersua. Avasin auton oven ja istuuduin sisälle. Käynnistin moottorin pienen hehkutuksen jälkeen, kytkin vaihteen päälle ja ajoin pois pihasta.

Takaraivossani tikitti koko ajan ettei tässä voi mennä kauan. Yö aikaan en ollut ikinä nähnyt näitä tarttuneita ja nyt pääsisin vielä helpommin karkuun tarvittaessa. Valoja en kuitenkaan kytkenyt vaan ajoin pelkät parkit päällä kaupan pihalle. Jätin auton mahdollisimman lähelle ovea ja sammutin moottorin. Katselin hetken ulos, mutta en nähnyt minkäänlaista liikettä, joten uskalsin nousta autosta pois. Suljin auton oven, mutta en lukinnut niitä nopeuttaen näin tulevaa lastausta. Siirryin kaupan ovelle ja kokeilin sitä kahvasta.

Ovi avautui ja jo tuulikaapissa vastassa oli karmaiseva näky. Lasista seinää vasten oli istuvassa asennossa ruumis, jolla oli samanlainen puku kuin Jaanalla löytäessäni hänet. Tosin tällä kertaa mitään pelastettavaa ei ollut. Vatsa oli auki ja suolet oli revitty ulos. Kallosta paistoi hampaat toisen posken läpi ja kaulassa oli ammottava purenta haava. Ilmeisesti hän oli yrittänyt ovesta ulos, mutta joutui syödyksi kun tarttuneet tulivat ovesta sisään.

”No eepä kyllä kää sinuakkaan katteeks, hyi saatanan perkele.” tokaisin itsekseni.

Siirryin kaupan sisätiloihin ja kuuntelin koko ajan kuuluiko mitään muita ääniä. Hiljaista kuin huopatossu tehtaassa. Menin taas kuivamuona hyllylle ja aloin poimia valitsematta purkkeja ja pussikeittoja mukaani. Ensimmäinen kassi täyttyi nopeasti ja kun olin täyttämässä toista etuovi avautui ja joku tuli selvästi sisään kauppaan. Nousin ylös ja näin selvästi hahmon pimeässä, mutta en tiennyt oliko kyseessä nilkuttaja vai terve ihminen.

”Kuka siellä!” huusin hyllyjen välistä ja sain vastauksen samantien.

Hahmo lähti rynnistämään kohti pitäen mölinää, mutta kompastui lattialle tippuneisiin mätiin hedelmiin. Nostin rynkyn ylös, napsautin vaihtimen alas ja laukaisin kohti hahmon oletettua päätä. Korvia huumaava pamahdus kaikui kaupassa, mutta hahmo vain nytkähti ja alkoi nousta uudelleen ylös. Osuin ilmeisesti olkapäähään tai yläruumiiseen. ”Saatanan rotjake, kuole perkele kun sinua ammutaan!!” huusin ja laukaisin uudestaan.

Nyt hahmo mätkähti lattialle ja jäi kouristelemaan siihen. En kuitenkaan ollut vieläkään varma osumastani ja lähdin varovaisesti liikkumaan kohti hahmoa. Tökkäsin piipulla hahmoa, mutta se ei reagoinut mitenkään ärsykkeeseen ja päättelin sen olevan nyt kuollut. Ulkoa alkoi kuitenkin kuulua helvetillistä eläimellistä mölinää ja äänien määrästä päätellen minusta olisikin tulossa tämän kaupan ainoa syömäkelpoinen liha-annos. En jäänyt ihmettelemään alkaako ovesta lappaa sisälle enemmän väkeä, vaan aloin rynnistää kohti takaovea riepottaen toista kasseista mukanani. Saisinpahan edes jotain syötävää mukaani.

Aukaisin takaoven kurkistaakseni pihalle ja kauhukseni huomasin että lähimmät nilkuttajat olivat jo parinkymmenen metrin päässä. Sykähdin kuitenkin ulos ja lähdin juoksemaan rakennuksen ympäri. Takaani kuuluvista äänistä päätellen myös tarttuneet olivat huomanneet minut.

”Voe vittu mihinkän paskaan Niilo nyt kävelit” ajattelin ääneen kun huomasin myös aikaisemmin etupihalla olleiden nilkuttajien kuulleen sekä minun, että lajitovereidensa aiheuttaman mekkalan. Onnekseni huomasin terästikkaat jotka johtivat kaupan katolle aloin kiivetä niitä pitkin henkeni kaupalla. Mukanani roikkuva ruokakassi sekä kaulassa hakkaava rynnäkkökivääri eivät tehneet hommasta yhtään helpompaa, mutta pääsin kuin pääsinkin katolle turvaan.

Hengähdin hetkisen katolla ja laskin ruokakassin maahan. Nostin kuitenkin kiväärin eteeni ja jäin tähtäämään hetkeksi aikaa tikapuiden yläpäätä, koska ne heiluivat uhkaavasti. Eivät kai nuo perkeleet pystyneet kiipeämään? Nousin ylös ja tähtäsin koko ajan tikkaita, mutta kun kumarruin katsomaan alas, näin että kaikki tarttuneet olivat vielä maassa, vaikka etummaiset yrittivätkin tarttua tikapuihin ja nousta ylös. Mutta kramppaavat lihakset eivät selvästikkään toimineet kuten näiden lihanhimoisten hirviöiden mieli teki.

”No eepä saatana vieköön tämäkää männy ku elokuvissa” puhelin samalla kun kaivoin taskustani tupakkaa. Hermoni huusivat nikotiinia ja huomasin käteni tärisevän kun sytytin tupakan. Istuin ilmanvaihtokanavan päällä ja aloin pohtia pois pääsyä katolta. Hyppääminen ei käynyt päinsä. Alla ei ollut mitään minkä päälle voisi pudottautua turvallisesti. Tikkaiden alapäässä minua tuskin otettaisiin kovin lämpimästi vastaan ja koska minulla ei ollut muuta aseistusta kuin kivääri ja pesismaila, lauman pois lakaisu ei olisi vaihtoehto.

Äkkiä mieleeni juolahti ruokapussini. Aloin tonkia sitä jä löysinkin etsimäni. Pari kappaletta säilykepurkkeja ja päätin kokeilla uhkarohkeaa temppua. Hiivin hiljaa tikkaiden luo ja laskin ruokakassin maahan ja jatkoin katon toiseen päähän. Ensin kopautin rynkyn perällä katon laitaan, jolloin kuulin selvästi kuinka nilkuttajat selvästi reagoivat aiheuttamaani ärsykkeeseen. Odotin kunnes näin allani jo ensimmäisten pyörivän ja etsivän äänen aiheuttajaa. Seuraavaksi otin käteeni toisen säilykepurkeista ja heitin sen niin pitkälle kuin jatksoin. Tölkki kolahti maahan ja heitin heti seuraavan perään. Piru vie! Sehän toimii. Koko lauma alkoi laukata äänen suuntaan. En jäänyt odottelemaan yhtään pitempään vaan aloin juosta mahdollisimman hiljaa kohti tikkaita. Nappasin ruokakassin mukaani ja katsoin tikkaiden alle. Ei ketään. Laskeuduin maahan ja aloin juosta. Auto olisi pakko jättää, mutta sen kai voisi hakea seuraavana päivänä.

Juoksin kirjaimellisesti henkeni edestä kohti kämppää. En katsellut taakseni vaan keskityin täysin etten törmäisi enää tarttuneisiin. Onnekseni en tavannut ketään lihanhimoista vaan pääsin pyörävajalle ilman kohtaamisia. Kun pääsin pyörävajan katolle kuulin Jaanan huudon.

”Mihin helvettiin sä hukkasit sen auton?”

”Turpas kii, tuolla on muutama kaveri joka yritti purra minua persiiseen.” sähähdin vastaukseksi takaisin.

Kiipesin sisälle ja laskin saaliini lattialle. Jehu yritti tulla tutkimaan kassia liian innokkaasti, mutta hätistin sen pois. Jaana katseli minua huolestuneena pistooli kädessään.

”Pistä poes se paakutin ja mäne makkoomaan, minä ruppeen kanssa. Mutta jos herreet ennen ku minä niin elä aenakaan jyskä hirveesti. Jehulle voet antoo nuita nappuloeta kuapista.”

”Joo, mä pistän nää eväät tuonne kaappiin ja menen sitten nukkumaan.”

Outoa. En vain jaksanut välittää siitä oliko joku jo ottanut Mersun käyttöönsä. Halusin vain nukkua. En edes jaksanut riisua vaatteitani vaan heittäydyin sohvalle pitkäkseni. Jaana piti vähän aikaa ääntä keittiössä ja kuulin kuinka Jehu tuli makaamaan matolle viereeni. Kohta Jehukin alkoi tuhista ja nukahdin uskollisen ystäväni kanssa kuoleman kaltaiseen syvään uneen.

Kiire…

Jehu tökki kuonollaan minua. Eli olin nukkunut pommiin. Tai ainakin Jehun mahan mielestä.

”Joo joo, minä nousen. Mää nyt helevetissä poes eestä.” tuhahdin nälkäiselle koiralleni.

Vääntäydyin ylös sohvalta ja menin suoraan keittiöön. Laitoin Jehun kuppiin raksuja ja annoin ne ahmatille. Itse tyydyin näkkileipään ja tupakkaan. Parvekkeella tupakoidessani mieleeni tuli eilisiltainen keskustelu Jaanan kanssa. Se Mersu olisi tarkastettava nyt kun vielä oli hämärää. Nilkuttajat välttivät pimeää, mutta kiinnostuivat äänistä. Siksi olisi parempi että tekisin sen yksin, ilman että Jaana on aiheuttamassa ylimääräistä ääntä.

Palasin olohuoneeseen ja aloin pukea päällysvaatteita päälleni. Pistooli vyölle ja pesismaila sen seuraksi. Kiipesin kaiteen yli ja menin tikapuita pitkin pyörävajan katolle. Laskin maahan katolle nostamani tikapuut ja laskeuduin maahan mahdollisimman hiljaa. Olin hetken paikallani ja kuuntelin ympäristöäni. Ei ääniä. Oikeastaan olisin kaivannut niitä. Läheisen leipomon tuttua huminaa, töihin ajavia autoilijoita ja muita normaalista elämästä kertovia ääniä. Mutta ne kaikki olivat poissa. Vain hiljaisuus, mutta sekin oli parempi kuin lauma kuolaavia öriseviä nilkuttajia.

Seisottuani aikani paikallani, varmistuin ettei lähistöllä ole ketään. Aloin kävellä mahdollisimman kevyesti kohti autoa ja otin esille avaimet. Aukaisin Mersun oven avaimella, koska en halunnut käyttää keskuslukitusta sen aiheuttaman vähäisenkin äänen takia. Istuuduin autoon ja laitoin avaimet lukkoon. Käänsin virrat päälle ja katsoin kuin hypnoosissa polttoainemittaria. Hitaasti, mutta varmasti neula nousi noin puoleen väliin ja se riittäisi jopa enempään kuin meillä oli tarve. Katkaisin virrat ja nousin autosta pois. Lukitsin kuitenkin oven, ettei vain vahingossakaan kukaan pöllisi tai piiloutuisi autoon. Tosin olin nähnyt invaasion toisena päivänä, miten yksi nilkuttajista oli lyönyt kätensä läpi auton ikkunasta, välittämättä ollenkaan kivusta. Joten siinä mielessä ovien kiinni laittaminen oli turhaa, mutta pyrin ehkäisemään ettei kukaan muu autoa tarvitseva terve ihminen pöllisi tätä.

Auton tarkastettuani päätin katsella hieman ympärilleni. Parkkipaikalla en ollut käynyt juuri ollenkaan. Tai oikeastaan edes ulkona, lukuun ottamatta satunnaisia käyntejä parvekkeella ja toissapäivänä suorittamaani kauppareissua. Varuillani kävelin parkkipaikan laitaan, kohti pensaikkoa. Nyt näin selvästi naapuri kerrostalon pihaan. Aivan normaali leikkikenttä, pois lukien keinuhevosen päälle kaatunutta ja puoliksi syötyä, ilmeisesti miehen raatoa. Kävelin lähemmäs ja huomasin hoippuvasti liikkuvan hahmon leikkikentän vieressä olevalla toisella parkkipaikalla. Otin pistoolin taas esille valmiiksi ja otin hahmon piikille. Painoin liipaisinta ja hahmo rojahti suorilta jaloilta asfalttiin. Kuitenkin hahmon kaatuessa kuului hieman metallista ryminää muistuttava ääni ja heti sen perään nurkan takaa jo tuli neljä muuta tartunnan saanutta. Näiden hahmojen puolihoippuva juoksu muistutti erehdyttävästi meininkiä baarikadulla kapakoiden kiinni menon aikaan, mutta silloin oli turha pelätä, että joku yrittää syödä sinut elävältä.

Totesin hahmojen jäävän töllistelemään maahan makaamaan jäänyttä tarttunutta ja tämän takia minun oli jopa naurettavan helppo ampua kaikki samaan kasaan, kiitos äänenvaimentimen.

”Heh, heleppoo ku lapsen teko” tokaisin itsekseni. Vaihdoin täyden lippaan ja siirryin tarkastelemaan työni tulosta. Hämmästyin kuitenkin kun älysin, että ensimmäisenä kuulan kalloonsa saanut olikin maastokuvioidussa asussa ja hänen allaan oli vanha tuttu RK-62. Rynkky oli aiheuttanut kolisevan äänen, joka oli houkutellut muut tarttuneet paikalle. Nyt kuitenkin päätin takavarikoida tämän konetuliaseen ja ainakaan aikaisempi käyttäjä ei enää vastustanut sitä ollenkaan. Tarkastelin myös korpraalin taisteluvyöntaskut ja löysin irtopatruunoita ja viisi lipasta. Taisteluvyö oli mallia M85 ja tuttu myös itselleni varusmiespalvelu ajalta. Päätin jättää sen, koska se oli liikkumista rajoittava ja yleensä hihnojen soljet olivat niin kuluneita etteivät olkahihnat enää pysyneet kunnolla kiinni. Mutta otin kuitenkin lipastaskun koukkuineen irti ja laitoin sen omalle vyölleni. Kaasunaamarilla, lapiolla ja sadeasusteilla ei olisi mitään merkitystä. Harmi vain etten löytänyt kranaatteja.

”Kiitosta vuan, öö, Määttänen, tästä torrakasta. Mutta jotennii minusta tuntuu ettet sinä tätä oo tarvinna ennee muutammaan päevään.” totesin ruumiille. Samassa naurahdin itselleni. Eilen olin itkenyt kun olin nähnyt elävältä syödyn lapsen ja nyt juttelen ruumiin kanssa. Kai olosuhteet tekevät kaltaisekseen.

Laitoin rynnäkkökiväärin selkään piippu ylöspäin ja päätin käyttää vielä pää-aseistuksena pistoolia ja pesismailaa. Kivääri pitää aivan liian kovaa ääntä verrattuna vaimennettuun pistooliin ja lyönti etäisyydellä siitä ei olisi mitään apua. Toisekseen en edes tiennyt toimiiko koko ase edes kunnolla. Mutta armeija ajaltani muistin kuinka vain hyvin harva ase jumiutui taisteluharjoituksissa. Mutta en tiennyt oliko ase vauriotunut kun ruumis kaatui painollaan sen päälle. Ja en halunnut houkutella enää enempää tarttuneita paikalle räiskimällä ilmaan. Päätin purkaa ja puhdistaa aseen vasta kämpällä, jossa se olisi turvallisempaa.

Lähdin määrätietoisin askelin takaisin kohti asuntoani. Taaskaan en nähnyt ketään muita itseni lisäksi ja parempi niin. Tosin toivoin koko ajan, että törmäisin muihinkin selviytyneisiin itseni ja Jaanan lisäksi. Isommalla porukalla olisi helpompi puolustaa itseään ja tarvikkeidenkin etsiminen olisi helpompaa.

Asuntooni pääsin ilman konflikteja ja Jehu oli tuttuun tyyliin parvekkeella vastassa. Myös Jaana oli herännyt, mutta tällä kertaa hän ei saanut kohtausta, kun huomasi minun olevan poissa. Päinvastoin hän oli keittänyt kahvia ja lämmittänyt ruokaa sillä välin.

”Huomenta, löysit sä mitään tarpeellista vai kävit sä vaan katsomassa sitä autoo?” Jaana kysyi keittiön puolelta.

”No huomenta vuan. Siinä näättäs olevan menovettä sen verran että piästäs vaekka Iisalameen asti. Mutta minä kävin vähän harhaelemassa ja löysin tämmösen paukuttimen” sanoin laskien rynnäkkökiväärin olohuoneen pöydälle.

”Onks toi sitten joku konekivääri?” Jaana kysyi ja paljasti kysyessään ettei siis ymmärtänyt tuliaseiden päälle yhtään mitään.

”No ei ihan. Tämä on rynkky jota minnäe kannoen matkassan siellä Suomen suurimassa leikkikoulussa. Tarkka ja varmatoeminen ase, mutta pittää ihan liikoo metakkoo ja helevetin kömpelö sisätiloessa. Jos oesin löytänä MP-5 konepistoolin, se olis ollunna paljonnii parempi näessä kerrostalo olosuhteissa. Mutta eepä passoo valittoo, kun ei valittana entinen omistajakaa.” vastasin ja otin vastaan Jaanan tuoman kahvikupin.

”Siis ammuit sä jonkun armeijan kundin?”

”No tuota, eepä tullunna mieleen, että oesin sen antana järsiä ihteeni. Mulla vuan on semmonen kutina, että nuita zombisotilaeta suattaa löötyvä vielä aeka paljon. Tosin eevät nuo näätä ossoovan käättee nuita tuljluikkajaan, joten niihin on aeka heleppo sihata” vastasin Jaanalle samalla purkaen rynnäkkökivääriä.

Rynkky osoittautui täysin ehjäksi, joten se olisi täysin käyttökelpoinen ase. Tarkastin myös lippaat ja huomasin vain aseessa kiinni olleen lippaan olevan vajaa. Siitäkin oli ammuttu vain seitsemän patruunaa. Ilmeisesti porukka johon tämä Määttänen oli kuulunut, oli yllätetty täysin housut kintuissa.

”Tuut sä syömään? Mä otin vaan ekat pussit mitkä sattu käteen ja lämmitin ne.” Jaanan kommentti keskeytti ajatukseni.

”Mm, joo, minäpä tulen”

Jaana todellakin osasi tehdä ruuan, vaikka kyse olikin vain pussikeitosta. Mutta tuloksena oli jotain erittäin hyvää, vai oliko sittenkin kyse vain naisen käden jäljestä. Syötyäni ja siistittyäni omat ruokailuvälineet pois pöydästä, keskityin taas puhelinluettelon karttaan. Reittihän tulisi olemaan erityisen yksinkertainen.  Kellolahdentieltä Poijutielle ja siitä vain niin pitkälle että pääsisin Itkonniemelle. Auto parkkiin kadun laitaan ja siitä vain rohkeasti tarkastamaan Juuttaankadun kiinteistöjä. Joissakin niistä olisi pakko olla puulämmitteinen uuni. Muutoin tuleva talvi voisi olla kohtalokas.

”Mitä sä mietit?” Jaana kysyi ja istahti viereeni.

”Sitä reittiä. Ja mistee kannattas alottoo se kahteleminen. Tuo Juuttaankatu olis yks mahollisuus, mutta kävi mielessä semmonen että entäpäs sitten jos siellä ei oukkaan sitä halako lämmiteistä uunia. Jonniin näkönen varasuunnitelma olis aeka hyvä.”

”Eli siis jos sieltä ei löydykkään sellasta puulämmitystä niin pitäskö meidän sitten etsii jostain muualta?”

”Hyvinnii pitkälti. Mutta tuolla liikkuminen voep olla pirun riski altista. Se on loppuunsa aekalaella tihheeseen asuttua seutua, jos nyt jotakuinnii oekeen muistan. Eli siellä voep olla helevetin iso lauma nuita nilikuttajia tai sitten ne kaekki on lähtenä kohti keskustoo, kun ammuskelivat siellä.”

”Mutta oot sä sitten huomannu et noi niinku osais kommunikoida keskenään?”

”No eepä nuo paljon toesilleen juttuja kerro. Eli kaet niillä jonniinlaenen altajunta on, kun kerran immeislihhoo haluaavat.”

Jehukin tuli tässä vaiheessa sohvalle istumaan ja mielestään tutkimaan karttaa. Se seurasi sormeani ja ilmeisesti luuli, että pidän jonkinlaista makupalaa kädessäni.

”Sinäpä suattii lähtee poju matkaan. Suat varottoo jos joku meinoo tulla silimille ja vahtia aatoo.” sanoin Jehulle joka edelleen vahtasi sormeani kuin puhetaidoton sukupuolielintä.

”Eihän se edes varmaan tee niille mitään pahaa!” Jaana huudahti.

”Pieppäs pienempee iäntä. Sinä et tiiäkkään miten tämä kaveri innostuu jos tarve on.” vastasin raaputtaen Jehua korvan takaa.

Jaana ei ihme kyllä kysellyt mitä äskeisellä tarkoitin, vain mutisi jotain itsekseen. Pistin tämän vain kaupunkilaiskasvatuksen piikkiin. Ja ennen kuin ehdin edes vastata tai miettiä sen tarkempaan aloin jo kerätä varusteitani ja uutta leluani mukaan. Jehulle laitoin pannan kaulaan, jolloin kaveri tiesi, että pääsee ulkoilemaan. Jaana yritti edelleen vastustaa Jehun mukaan ottamista, mutta tyrmäsin hänen ideansa täysin. Olin jo menossa kohti ovea, kun Jaana kuitenkin vaati päästä myös itse mukaani.

”Eekä sitten mittään ylmiärästä matkaan. Jos meillä kääpi paskasäkä niin myö juostaan takasin.”

”Joo joo.”

Käytävässä Jehu murisi heti lammikolle joka oli kuivunut oven eteen. Se vaistosi selvästi ettei siitä lähtevä haju ollut mieleinen. Kuitenkin se osasi pitää kuononsa ja tassunsa siitä erillään ja jatkoi perässäni ikeniään paljestellen. Alhaalla avasin oven ja Jehu pujahti pihalle oven raosta. Se pysähtyi parin metrin päähän ja näin miten jokainen sen karva nousi pystyyn ja kuinka se aloitti kaamean rähäkän.

”Jehu perkele, mikä siellä on!?” huudahtin työntäen Jaanan takaisin oven taakse.

Puskista tuli puolittaista juoksua tuttuakin tutumpi hahmo. Tosin aikaisemmin hänellä ei ollut kouristusten kramppaamaa naamaa ja valtaisia purenta jälkiä käsissä. Naapurin juppi Mikahan se siinä tiedottomana zombiena. Jehu perääntyi koko ajan muristen ja kohta lähtikin juoksemaan kohti Mikaa joka puolestaan luuli saavansa helpon saaliin. Jehu kuitenkin oli ovelampi ja juuri kun Mika oli tavoittamassa Jehua, koira tekikin nopean loikan kyyristyvän hahmon yli ja oli samantien sen takana ja tuuppasi tassuillaan kömpelöä aivokuollutta. Mika rojahti naama edellä asfalttiin ja yritti pystyyn karjuen. Jehu kuitenkin tarttui housunlahkeeseen hampaillaan ja kiskaisi täysillä jolloin Mikan otsa osui uudelleen asfalttiin. Itse otin pesismailani ja huitaisin koko sielun ja ruumiin voimista Mikaa keskelle takaraivoa jolloin ruumis jäi kouristelemaan.

Jaana tuijotti selkäni takana oven lasien läpi tätä tapahtuma ketjua. Jehu oli jo hieman rauhoittunut, mutta murisi koko ajan ja nyhti housunlahkeesta kuin saadakseen selville vieläkö maassa makaava ruumis nousisi. Kävin aukaisemassa oven Jaanalle ja kysyin:

”Vieläkö eppäilet että poju ee pärjee?”

Jaana ei vastannut mitään. Hän vain tuijotti maassa makaavaa ruumista ja nieleskeli. Jouduin osittain taluttamaan Jaanan autolle ja sysäämään hänet takapenkille. Jehu itse hyppäsi eteen istumaan viereeni. Käynnistin auton ja sysäsin pakin päälle. V6 diesel moottori murahti ja kaasutin pois pihasta kohti Kellolahdentietä väistellen koko ajan muita kolaroituja tai jo palaneita autoja. Onneksemme ne eivät kuitenkaan tukkineet tietä vaan ne pystyi kiertämään. Kuitenkaan Mersussa ei ollut aivan maailman parhain maavara, joten yritin koko ajan pitää auton asfaltilla.

Ennen kuin käännyimme Likolammille, vilkaisin oikealle VIP:in mehu tehtaan suuntaan ja havaitsin ainoastaan muutamia harhailevia tarttuneita porttien takana. Ne eivät kiinnittäneet mitään huomiota lipuvaan edustusautoon ja minullakaan ei ollut minkäänlaista intoa nousta autosta pois. Lainkuuliaisesti käännyin liikenteen erottimen oikealta puolelta ja jatkoin kohti teollisuusaluetta. Jaana tuijotti vain tuulilasista eteen päin ja piteli rynnäkkökivääriä jalkojensa välissä.

Alue oli kammottavan hiljainen. Vain pari kolaroitua autoa hieman keskemmällä tietä ja muutamia nilkuttajia siellä täällä. Pääsimme ilman mitään ongelmia Duckerinkadun risteykseen asti, mutta vain siihen. Kerrostalo alueella oli kymmeniä päämäärättömästi vaeltavia hahmoja samassa nipussa.

”Voe vasikan vittu…” kirosin huomaamattani ääneen.

”Niilo… mennään helvetin äkkiä pois täältä” Jaana kommentoi välittömästi ja Jehu alkoi murista uhkaavasti takapenkiltä.

Pysäytin auton ja kytkin taas pakin päälle ja painoin kaasua aivan liian innokkaasti jolloin takarenkaat ulvahtivat ja kiinnittivät samantien tarttuneiden huomion. Jo ennen kuin olin saanut auton käännettyä ja kytkettyä vaihteen päälle, koko lauma juoksi meitä kohti. Jehu alkoi nyt haukkua ja Jaana kiljua. Itse kirosin koko ajan äänekkäämmin, runttasin ajovaihteen päälle ja painoin kaasun pohjaan. Takarenkaat ulvoivat omaa ärtymystään ja piirsivät mustaa rantua tiehen. Dieselmoottori möyri täysin kierroksin ja vauhti alkoi kiihtyä, mutta samalla myös lauma jäädä jälkeemme. En katsellut peileihin, vaan keskityin pitämään auton tiellä. Oli vain yksi suunta, takaisin kämpille ja saatanan nopeasti. Siellä olisi edes mahdollisuus puolustautua jos kaikki nilkuttajat tulisivat perässä. Kaahasin hana tiskissä teollisuusalueen läpi ja en nostellut ollenkaan rautatien kohdalla, jolloin jouset pohjasivat. Auton perässä näkynyttä kipinä suihkuakaan en ehtinyt ihailemaan, vaan jarrutin kevyesti ja väistin tien laidassa olleet autot.

Jatkoin koko matkan lämä tiskissä ja käänsin takaisin kerrostalon pihaan. Jarrutin täysin voimin jolloin Mersu pysähtyi kuin seinään. Nousin autosta ja avasin takaoven Jehulle. Mutta Jaana oli kuin halvaantunut ja itki etupenkillä. Kiersin auton ympäri ja tempaisin oven auki. Repäisin rynkyn Jaanan sylistä ja otin hänen oikeasta kainalostaan kunnon otteen avittaen myös hänet ulos. Hän oli aivan shokissa. Kyyneleet valuivat pitkin poskia ja jalatkin toimivat vain pakon sanelemana. Jouduin taluttamaan Jaanan takaisin asuntooni. Jehukin tuli perässä vaikka olikin jäänyt katsomaan ulko-ovella taaksemme ja irvistellyt Likolammin suuntaan.

”Niitä oli tuhansia…” Jaana sopersi kun olimme takaisin asunnossani.

”Paskat olluna. Muutama kymmene korkeintaan, mutta minä en ala sotimaan tuommosta laumoo vastaan aatosta. Jos oes traktori tae se kaahakuormooja niin nuo kaekki olis nurin” vastasin.

Minua vitutti täysillä. En ollut ajatellut ollenkaan että tarttuneita olisi niin helvetisti vielä Itkonniemellä. Kiroilin ja kävelin pervekkeelle rynnäkkökivääri mukanani. Jos nilkuttajat olisivatkin seuranneet, avaisin tulen välittömästi ja toivoisin parasta. Jaana vain itki sohvalla ja Jehu tuli luokseni parvekkeelle. Se istuutui viereeni, mutta katseli ympärilleen kuin tarkkaillen koko ajan. Sytytin jo kolmannen tupakan putkeen ja katselin ulos koko ajan odottaen laumaa. Mutta mitään ei tapahtunut. Joko ne olivat menettäneet mielenkiintonsa tai sitten niillä ei ollut minkäänlaista käsitystä mihin hävisimme. Polttelin tupakan loppuun ja siirryin takaisin sisälle.

”Sinä et taeja olla ihan kunnossa?” kysyin edelleen kyynelehtivältä Jaanalta.

”Niitä oli niin paljon. Meillä oo mitään mahdollisuuksia”

”No eepä kahestaan, mutta meijän pitäs suaha jottaen vahvistuksia. Ja sinäkää et ossoo ies ampua ja tuskinpa ees ossoot käättee mittään kättäpitempöökään” vastasin totuuden mukaisesti.

Periaatteessa olimme kusessa.

Onko siellä ketään?

Heräsin aamulla normaalia aikaisemmin, vaikka viime yö menikin normaalia toiminta rikkaammissa meiningeissä. Jehu makasi omalla paikallaan ja kääntyi katsomaan minua kun nousin sohvalta.

”Huomenta vuan sullekkin” tokaisin Jehulle ja menin keittiön puolelle. Jehu lähti tietysti perääni ja sai osansa ruisleivän palasesta. Laitoin samalla naapuri asunnosta löytämäni kaasupolttimon päälle ja aloin lämmittämään vettä kahville. Veden lämpiämistä odotellessani menin parvekkeelle tupakalle. Raikas syysilma tuoksui yllättävän hyvälle, lukuun ottamatta muutamia haisevia ruumiita pihalla. Tai ehkä en enää haistanut niitä. Olivathan ne olleet jo kohta viisi päivää siinä. Tai tuoreimmat vain viime yöstä.

Tosiaan, miten on Jaanan laita? Pitäisikö häntä käydä katsomassa? Ehkä parempi etten käy. Antaa tyttöraukan mieluummin nukkua ja kerätä voimia. Sen verran hirveän kokemuksen hän saanut. Mitähän Jaana on syönyt tai juonut tänä aikana? Ja miten on hänen mielenterveytensä laita? Ehkä on kuitenkin paras, että pidän pistoolin lähelläni ja kaikki veitset ja pesäpallomailan piilossa.

Pohdin asioita kun kävelin takaisin keittiöön ja nostin kiehuvan veden pois tulelta. Sammutin tulen ja kaadoin vettä vähän kerrallaan normaalin keittimen suodattimen läpi. Periaatteessa hyödytön sähkökeitin kuitenkin ajoi asiansa nyt hieman toisella tavalla. Tosin aikaisemmin olin aina ajastanut kahvikeittimen naapurin jupin tolpasta varastamallani ajastimella. Tosi kätevä kikka kun ei tarvinnut itse laittaa kahvia tippumaan. Latasi vain keittimen illalla valmiiksi.

Maistelin kahvia ja mussutin leipää Jehun vahtiessa vieressä ja vaatien osaansa. Piloille olen tuonkin hemmotellut. Syöttänyt herkuilla piloille. Kuitenkin Jehu oli oikeastaan ainoa hyvä ystäväni ja jaksoi kuunnella mitä minulla oli sydämmelläni. Ja olihan Jehu nytkin menneen viikon aikana varoittanut minua monta kertaa oven takana olleista kutsumattomista vieraista.

Aamiaisen nautittuani mieleeni tuli eilisen illan tapahtumat ja varsinkin vaihto vaatteiden etsiminen Jaanalle. Hän tosiaankin oli viettänyt samassa asusteessa jo viikon ja varmastikkin halusi jotain hieman puhtaampaa vaatetta. Mutta ylimmässä kerroksessa asui noin saman ikäinen nainen poikaystävänsä kanssa. Tosin heidät näin viimeisen kerran kerrosta alempana syömässä ylipainoista eläkelläismiestä. Rauno taisi olla vielä tämän omissa oloissaan viihtyvän miehen nimi. Tai oli. Nyt hänkin makasi pihalla muiden ruumiiden seurana.

Päätin siis lähteä ylös etsimään vaatetta ”vieraalleni”. Pistin päälleni normaalin varustuksen, lukuun ottamatta ajopukua. Ja olinhan aikaisemmin jo tarkastanut koko rapun, joten suurta vaaraa ei olisi. Pistoolin laitoin eteisen laatikkoon ja otin vain pesäpallomailan ja linkkuveitsen aseistuksekseni. Makuuhuoneen oveen kirjoitin vielä lapun, Palaan pian Jaanalle jos hän heräisi. Jehu katsoi jälleen perääni ja murahti.

”Et lähe nytkään matkaan, vuan vahit tuota tyttöö nyt. Eikä sitä tarvihe pelätä. Se ei tie pahhoo. Minä kään ehtimässä sille vähän vuatetta ja kahtelen samalle onko mittään tarpeellista. Niilo tulloo kyllä takasin, elä Jehu pelekee” sanoin koiralleni ennen kuin aukaisin asuntoni oven ja siirryin rappukäytävään.

Ovi napsahti lukkoon takanani ja kuulostelin hetken aikaa. Ei askeleiden tai epämääräisten örinöiden ääniä havaittavissa. Lähdin kävelemään rappusia ylös kohti ylintä kerrosta, roikottaen pesismailaa oikeassa kädessäni. Tämäkin ”työväline” oli ollut käytössä jo ennen tätä kriisiä, tosin silloin kohteena oli terveet ihmiset. Ja niitä ei tarvinnut tappaa. Mutta nyt tilanne oli aivan toisenlainen. Tapa tai tule tapetuksi.

Saavutin ylimmän kerroksen ja menin ovelle, jonka postiluukussa luki Kinnunen. Otin taskustani linkkuveitsen ja raplasin aikani lukkoa, joka kuitenkin avautui melko helposti. Avasin oven ja menin varovasti eteiseen pitäen koko ajan pesismailaa valmiina. Varmistin joka huoneen ja totesin asunnon tyhjäksi. Ainoat asukit, kultakalat akvaarioissa, olivat jo kuolleita. Hapetin ei toiminut katkenneiden sähköjen takia ja vesi oli sameaa kalojen ulosteesta.

Menin makuuhuoneeseen ja aloin aukoa kaappeja. Kiskoin kaapeista farkkuja, paitoja, ulkoiluasusteita, alusvaatteita ja sukkia sängylle. Olin tyhjentänyt koko kaapin ja menin keittiöön etsimään pussia tai kassia jossa kantaa asusteet alas. Nappasin pari muovipussia mukaani ja pakkasin vaatteet niihin. Siirsin pussit jo valmiiksi eteiseen ja siirryin olohuoneeseen. Katselin aikani kirjahyllyä, mutta en aikonut ottaa mitään lukemista. Tutkin vain laatikot hyllyn alaosasta ja löysinkin taskulampun ja pari pakettia pattereita. Otin nekin mukaani.

Seuraavaksi keittiöön ja jätin suosiolla jääkaapin avaamatta. Siellä olevat elintarvikkeet olivat jo pilaantuneita ja tutkin vain kaapit. Sokeria, suolaa, jauhoja, muutama säilykepurkki ja mausteita. Perhana. En saisi vietyä kaikkea kerralla. Veisin vaatteet ensin ja vasta sitten tulisin uudestaan hakemaan uuden lastin. Ehkäpä loputkin asunnot pitäisi tutkia vielä kerran tarkemmin. Suurimman osan olinkin jo ”puhdistanut” asukkaista, mutta muutama asunto oli vielä kokonaan tarkistamatta. Ja ehkäpä naapurirappukin pitäisi ”siivota” ja tarkastaa kokonaan.

Jätin elintarvikkeet vielä kaappeihin ja menin eteiseen, josta otin vaate pussit mukaani ja siirryin takaisin käytävään. Laskeuduin omaan kerrokseeni ja aukaisin oven avaimella. Olin saada slaagin, kun tuijotinkin pistoolin piippuun.

”Jaana, pistäppä se pistooli pois” sanoin varovasti, mutta osittain käskevällä äänellä.

Jaanan kädet laskeutuivat ja kyyneleet valuivat hänen poskillaan. Pistooli putosi häneltä eteisen lattialle ja hän ratkesi itkuun painaen käsillä kasvojaan. Hän yritti sanoa jotain, mutta se jäi vain epäselväksi muminaksi. Ilmeisestikkään hän ei sittenkään ollut huomannut lappua ja hätääntyi kun huomasi minun olevan poissa. Ja joutui paniikkiin kun kuuli lukon rapsahdukset.

”No niin, ei mittään hättee. Minä kävin hakemassa sulle vähän vuatetta. Noh, noh, ei oo sattuna yhtään mittään” yritin lohdutella eteisen lattialla kyykyssä istuvaa itkevää hermokimppua.

”Mutta mä luulin että sä lähit ja jätit mut tänne. Sitä mä en kestäs enää. Mä pelkäsin siinä huoneessa niin paljon” Jaana sai sanottua vaivoin. Tosiaan. Pelko uudelleen yksin jäämisestä taisi olla erittäin suuri.

Heitin pussit makuuhuoneen puolelle ja ohjasin jo hieman rauhoittuneen Jaanan keittiöön ja aloin lämmittää vettä  kahville. Samalla mainitsin uudestaan vaatteista ja että Jaanan pitäisi syödä ja juoda nyt hyvin. Kaadoin lämmenneen veden keittimeen ja aloin lämmittää uutta pannullista, mutta nyt ruokaa varten. Jaana otti oman kuppinsa ja maisteli sitä varovaisesti. Totesi vain kahvin olevan vahvahkoa ja juoneensa maidon kera tähän mennessä. Mistäpäs sitäkään tähän hätään saat. Kaikki kaupoissa olleet maitotuotteet olivat pääosin pilaantuneet sähköjen katkeamisen takia.

Kaadoin kiehuvaan veteen sattuman varaisesti ottamani pussikeiton, sekoitin sitä hetken aikaa ja jaoin sisällön kahdelle lautaselle. Toisen annoin suoraan Jaanalle ja toisen itselleni. Jehu sai tyytyä tälläkin kertaa vain pelkkiin raksuihin. Syödessäni mietin uskaltaisinko ottaa Jaanan mukaan yläkerran asuntoon, vai pitäisikö hänet jättää tänne. Toisaalta asuntoon oli jäänyt vielä paljonkin käyttökelpoista tavaraa ja tarttuneita ei pitäisi olla koko rapussa. Kanto apuna tyttö kelpaisi mukaan, mutta jos vastaan tulisi nilkuttaja, tilanne voisi olla ihan toinen.

”Tuota, minä meinasin käävä tuolla ylläällä vielä yhen kerran. Hakemassa muutamia juttuja mitä en voena tuuva nyt matkassa. Halluisitko sinä lähtee matkaan, vae jiätkö Jehun kanssa tänne alas? Tarttuneita ei pitäs olla koko rapussa, mutta jos niitä pelekeet voet sinä jiähä tännekkii.” sanoin Jaanalle parin suupalan välissä.

”Voin mä lähtee, mutta saanks mä vaihtaa nää vaatteet ennen sitä?” varovainen vastaus tuli.

Olin jopa hieman yllättynyt. Tai sitten hän pelkäsi yksin olemista ja pelkkä koiran seura ei riittänyt. Ja olisihan hän nyt kanto apunakin, joten en tarvitsisi tehdä niin montaa reissua.

”Juu vaiha vuan, vaekka en minäkään ennee millekkään kukkakedolle tuoksu. Ei siis millään pahalla.” vastasin ja olin kuulivinani jopa pienen tirskahduksen.

Jaana sai omansa syötyä ja nosti ruokailuvälineensä tiskipöydälle ja suunnisti makuuhuoneeseen vaatepussien kanssa. Kehotin häntä valitsemaan mukavia ja vähemmän trendikkäitä vaatteita joissa voi liikkua helposti. Söin itsekkin loppuun ruokani ja siirryin parvekkeelle tupakalle. Sytytin tupakan ja katselin ympärilleni. Jehu tuli viereeni niin ikään katselemaan tätä kaksi viikkoa takaperin niin idyllistä kerrostalo maisemaa. Pihalla mätäneviä ja haisevia ruumiita, autoja poikittain särkynein lasein ja silloin tällöin hoippuvasti käveleviä ”Kiinan rabieksen” saaneita ihmisraunioita. Nojasin laiskasti kaiteeseen ja polttelin tupakan loppuun heittäen tumpin alas. Jäin kuitenkin vielä hetkeksi viileään syysilmaan joka tuntui virkistävän.

Silloin tällöin keskustan suunnasta kuului laukauksia, tosin vain yksittäisiä. Kun Petosen puolustusasemat olivat tietämättäni murtuneet, olivat asemat siirtyneet Leväsen kautta kohti keskustaa. Silloin oli vielä kuulunut kellon ajasta riippumatta raivoisaa konetuliaseiden tulitusta, mutta viidennen päivän kohdalla tulitus oli hiljaa hiipunut. Joko asemat olivat jääneet jalkoihin tai puolustajat ottaneet hatkat. Otin taskustani jo aikaisemmin besorkatut Mersun avaimet ja naplasin niitä sormissani. Ehkäpä tuolla autolla voisi käydä katsomassa mitä muihin kaupungin osiin kuului? Tai jopa lähteä hevon kuuseen koko kaupungista. Etsiä joku rauhallinen eräkämppä pohjoisesta ja asettua sinne. Kieltämättä ajatus tuntui kiehtovalta, mutta paikan pitäisi olla tarpeeksi syrjässä, jotta voisimme Jehun kanssa elellä siellä rauhassa. Ja nyt rasitteena oli Jaanakin, joka oli aivan selvästi uusavuton tai vielä niin shokissa, ettei hän pystynyt toimimaan välttämättä täysin järkevästi. Ehkäpä tätä pitäisi vielä harkita tarkemmin.

”Kelpaaks nää, kun en viittis pelkässä topissa ja stringeissä liikkua. Tosin ne nyt ei kylläkään olis mitkään liikkumista rajoittavat” Jaana kysyi takaani. Jopa hieman hätkähdin miten äänettömästi hän oli päässyt taakseni, tai olin niin uppoutunut omiin ajatuksiini. Käännyin katsomaan häntä ja nyt tuota entistä kaupan kassaneitiä ei samaksi tunnistanut.

Ehkäpä kaksi tai kolme kokoa liian iso huppari yhdistettynä hieman roikkuviin reisitaskuhousuihin oli jopa hieman huvittavan näköinen yhdistelmä, mutta nyt ei tarvinnut enää seurata viimeisintä trendi villitystä. Jalkaansa hän oli vaihtanut lenkkitossut. Tosin ne olivat minun vanhat ja kokoa 44.

”Nuo lenkkarit on ihan liian isot, mutta otetaan sieltä ylläältä sulle kääpäsemmät. Se naenen joka siellä aekasemmin asu oli jottaen sammoo kokkoo sinun kanssa. Mutta muuten kyllä menettellöö. Mutta ei jiähä tähän turhia jaarittelemaan, vuan lähetään käämään siellä kämpässä. Ja katotaan vilikastaanko myö siihen viereiseen kanssa.” vastasin. Tosin kieltämättä mielessäni kävi mielikuva Jaanasta vain kuvailemansa asuste päällä. Ja ehkäpä siksi hymähdin hieman.

Kävin nyt makuuhuoneen puolella ja tyhjensin loputkin ottamistani vaatteista sängyn päälle ja otin muovipussit mukaani. Otin vielä varmuuden vuoksi pistoolin eteisen pöydältä, kuitenkin tarkastin lippaan ennen sitä.

”Pysyt minun selän puolella kun männään nuita portaita ylös. Ja yritä olla mahollisimman hilijoo. Nämä ihmissyojät kiinnostuu iänistä” sanoin Jaanalle ennen kuin aukaisin oven portaikkoon. Jaana tyytyi vain nyökkäämään.

Aivan yhtä autiota kuin ennenkin. Tosin Jaana säpsähti oven edessä olevaa kuivunutta verilammikkoa. Yksin siihen olin ampunut viisi vierailijaa ja jälki oli kieltämättä sen näköistä. Odotin pienen hetken jos hän saisi taas jonkun kohtauksen. Silloin työntäisin hänet takaisin kämppääni ja lukitsisin oven. Kuitenkin Jaanan onnistui pitää itsensä kasassa ja jatkoimme yläkertaan jo ennestään tuttuun ”vaatekauppaan”. Aukaisin kämpän oven tuttuun tyylin tiirikoimalla lukon nopeasti ja avaamalla oven astuen sisään asuntoon. Jaana seurasi perässä ja laittoi oven kiinni perässäni.

”Miten sä oot oppinu aukomaan lukkoja?” Jaana kysyi takaani.

”No tuota, minä liikuin aekasemmin vähän kysseenalasissa piireissä ja kävin hotelli betonimiehessä muutaman kuukauven lomalla. Tosin siitäe on kohta jo neljä vuotta.” vastasin, mutta jätin kertomatta tämän ”loman” todellista syytä. Oikeasti tuomio oli tullut pahoinpitelystä ja oli kestänyt kaksi vuotta. Hyvällä käytöksellä ja yhteistyöllä virkavallan kanssa olin saanut lyhennettyä tuomiotani.

”Oot sä sitten entinen murtovaras?” Jaana jatkoi kuulusteluani pieni kummaksunta äänessään.

”Joo” vastasin yksiselitteisesti. ”Mäne sinä kahtommaan löyvätkö itelles kääpäsemmät kengät sieltä makkarista.”

Mitä varten tuon uteliasuus juuri nyt heräsi, pohdin samalla kun lapoin mukaan ottamiini muovipusseihin jauhoja, sokeria, pippuria ja muita mausteita. Samalla Jaana oli mennyt makuuhuoneeseen, josta olikin löytänyt jalkaansa paremmin sopivat lenkkitossut sekä vielä muutamia muita vaatteita.

”Joko sä oot valmis niiden ruokien kanssa? Vai meinasit sä käydä tuolla naapurissa?” Jaana kyseli selkäni takana.

Sytytin tupakan kun sain pakattua elintarvikkeet pussiin. Jaana otti myös tarjoamani tupakan ja poltteli vaiti, ilmeisestikkin odottaen vastaustani. Hän tuijotti ikkunasta ulos ja katseli öljysataman suuntaan.

”Kyllä minä meinasin käävä sielläkin, vaekka en aekasemmin ou tarkastana näetä ylimmän kerroksen asuntoja. Eli siellä voep ollakkii joku kotona. Mutta jos siellä on joku kramppoova ihmissyöjä, niin minä hoejan sen poes pelistä. Oota vuan tiällä, niin minä tulen sanomaan kun voet tulla sinne.” vastasin samalla kun tumppasin tupakkani lavuaariin.

Jaana kääntyi minuun päin kuin sanoakseen jotain, mutta vaikeni ja tyytyi taas vain nyökkäämään. Lähdin kävelemään eteiseen, kun kuulin selkäni takaa Jaanan sanovan

”Ole varovainen.”

En edes pysähtynyt tarkemmin ajattelemaan, mitä hän tuolla tarkoitti. Nyt oli pakko olla tarkkana, jos naapurissa olikin joko elävä, tai vähemmän elävien kirjoihin kuuluva asukas. Aukaisin asunnon oven kurkkasin käytävään. Ei ketään. Suljin oven ja siirryin seuraavalle. Katsoin postiluukusta sisään ja asunto vaikutti tyhjälle. Odotin kuitenkin hetken ja kuulostelin varovasti.

Askelia. Aivan selvästi askelia. Mutta mistä ne kuuluivat? Nousin hitaasti ja siirryin kolmannelle ovelle. Aukaisin taas postiluukun ja kuuntelin uudestaan. Nyt askeleet kuuluivat selvemmin. Odotin taas jotta saisin selville mikä liikkui sisällä. Kohta syy selvisikin. Hoippuvasti kävelevä hahmo tuli näkyviin olohuoneesta, mutta ahtaan postiluukun kautta en nähnyt oliko hahmo humalassa vai tartunnan saanut. Päätin ottaa riskin ja kysyin.

”Outko sinä kunnossa?”

Hahmo pysähtyi ja kääntyi kohti ovea. Se alkoi rynnistää kohti ja törmäsi koko voimalla ovea kohti. Heittäydyin taakse päin ja vedin pistoolin esille. Hahmo oven takana alkoi pitää eläimellistä ääntä ja arvioini kävi todeksi. Nousin pystyyn ja seurasin koko ajan ovea. Ovi tuntui pitävän takanaan raivotautisen ja nostin pistoolin rauhassa eteeni. Laukaisin kolme kertaa nopeasti ja möykkä oven takana loppui. Kurkistin postiluukusta uudelleen ja näin oven takana huutoa pitäneen makaavan lattialla. Laitoin pistoolin takaisin vyölle ja otin esiin linkkuveitsen jolla tiirikoin lukon auki tuttuun tapaan.

Oven takana makasi nelikymppinen ylipainoinen mies, jolla oli selviä purenta jälkiä selässä ja kaksi luodin ulostulo reikää selässä ja yksi takaraivossa. Purenta haavat olivat alkaneet märkiä ja haju joka ruumiista lähti, oli hirvittävä. Jätin ruumiin kuitenkin vielä eteiseen ja siirryin asuntoon sisälle. Huomasin samantien, että makuuhuoneen oven eteen oli siirretty iso sohva. Otin pesäpallomailan valmiiksi ja koputin oveen varovaisesti. Makuuhuoneesta kuului samanlainen eläimen mylvintää muistuttava örähdys ja heti perään joku törmäsi täydellä vauhdilla oveen. Sisälle lukittu yritti myös aukaista ovea sisäpuolelta kahvasta, mutta sohvan selkänoja esti kahvaa kääntymästä tarpeeksi. Odotin hetken ja potkaisin sohvaa jolloin se siirtyi hieman. Kahva pääsi nyt kääntymään kokonaan ja oven takana vankina ollut reilu kolmekymppinen nainen jakkupuku päällään yritti tulla silmilleni. Kuitenkin sohva vielä esti ovea osittain liikkumasta ja oven raosta löin yläkautta naista päähän.

Jälleen kerran päähän kohdistunut isku teki tehtävänsä ja rusahduksen saattelemana naisen otsa painui luonnottomasti kasaan. Nainen kaatui taaksepäin päästäen korahduksen ja jäi makaamaan liikkumattomana makuuhuoneen lattialle. Siirsin sohvan sivuun ja aukaisin makuuhuoneen oven kokonaan. Lattialla makasi äsken teilaamani nainen, mutta katsoessani nurkkaan, jossa oli pinnasänky, aloin voida pahoin. Sängyssä oli pienen lapsen maalliset jäänteet. En jäänyt tutkimaan tarkempaan, vaan ryntäsin samantien parvekkeelle ja oksensin.

”Hyi helevetin helevetti. Kaekkee paskoo sitä joutuu näkemään.” sanoin itsekseni. Aikuisten hengiltä hakkaaminen tai kuolleiden aikuisten näkeminen ei tehnyt minuun vaikutusta, mutta lapsirakkaana ihmisenä en sietänyt nähdä kuolleita lapsia. Vaikka olinkin ollut ainoa lapsi perheessäni, olin viettänyt nuorempana paljonkin aikaa nuorempien serkkujeni kanssa. Huolehtien heistä ja katsoen heidän peräänsä. Ja nyt jouduin katsomaan tätä pientä sänkyynsä silvottua ruumista, joka ei ollut tehnyt mitään pahaa. Mutta tämä paha oli saanut viattoman lapsen omakseen.

Jouduin kuitenkin työntämään tämän kaiken mielestäni ja siirryin takaisin eteiseen ja otin jaloista kiinni lattialla makaavaa miestä ja raahasin sen parvekkeelle. Reilu ote ja viskasin miehen alas. Seuraavaksi nainen sai saman kohtelun, mutta kun oli pienen lapsen vuoro, tuntui kuin olisin vain halunnut vaipua lattialle itkemään.  Kuitenkin käärin lapsen rauhallisesti itkua pidellen peittoonsa ja kannoin lapsen portaita myöten alas. Avasin oven ja laskin lapsen nurkan taakse ruohikolle.

”Leppee raahassa viaton” mutisin hiljaa ja palasin portaikkoon. Menin yläkertaan takaisin ja koputin asunnon ovea missä Jaana oli. Jaana aukaisi oven ja kysyi hieman säpsähtäen

”Oot sä Niilo kunnossa? Ei kai vaan sulle sattunut mitään?”

”Eepä mittään, silimään män jottain tuolla ylläällä…”

”Hei älä viiti puhua paskaa. Sulle on sattunut jotain kun sun silmät punottaa…”

”EE OO MITTÄÄN HÄTTEE SAATANA!” huusin vastaukseni Jaanalle. ”Itkenä oun, en mittään muuta. Tuolla oli yks sänkyysä tapettu pentu ja se ee ollunna mikkään herkullinen näky. On kaet ne tunteet minullakki, saatana soekoon. Lähetkö sinä nyt tuonne matkaan, vae jiätkö tänne? Siellä on kyllä aekamoenen siivo.”

Jaana kuitenkin yllätyksekseni halusi lähteä mukaan, vaikka olin varoittanut. Ja kävihän siinä kuten arvasinkin. Hän säikähti, kun näki eteisen lattialla verilammikon, jossa näkyivät vielä aivan selvät kengän jäljet. Kuitenkin hammasta purren hän seurasi minua asuntoon ja alkoi tutkia keittiön kaappeja. Samoja tuttuja elintarvikkeita pusseihin ja siirryin olohuoneen puolelle katselemaan paikkoja. Kirjahyllyn laatikoissa ei ollut mitään tarpeellista ja siirryin makuuhuoneeseen tarkastamaan vaatekaappeja. Kuitenkin ihmeekseni en löytänyt oikeastaan mitään muuta tarpeellista kuin sukkia. Otin nekin mukaani ja siirryin takaisin keittiöön.

Jaana tuli juuri vessasta ja heitti jotain muovipussiin. Katsoin kuitenkin mitä hän laittoi pussiin ja hymähdin.

”No valitettavasti mulla alkaa yleensä kuukauden puolessa välissä menkat” Jaana vastasi muitta mutkitta kun nostin terveysside paketin esille.

”Niin, minkäs niille mahtaa. Mutta eiköhän meillä oo tuas tavaroo ihan tarpeeks yhelle kertoo. Ja Jehukii alakaa kohta huolestua, jos myö ei ilimestytä takasin”

Jaana lähti edellä pois asunnosta, mutta jäin vielä katsomaan ikkunasta ulos. Toivoin näkeväni edes jonkin merkin muista elävistä, mutta vain samoja kolaroituja autoja, hoipertelivia hahmoja ja syötyjä ruumiita. Ei minkäänlaista elävän merkkiä. Ei valoja, ei autojen ääniä, ei edes laukauksia. Olemmeko me ainoat selviytyneet koko kaupungin osassa? Entinen väkivaltarikollinen koiransa kanssa ja kassaneiti.

”Tuut sä?” Jaana keskeytti haaveiluni.

”Joo, olin vuan näkeväni jottain tuolla..” mumisin takaisin.

Jehu oli kuin seitsemännessä taivaassa nähdessään minut. Hyppi vasten ja nuoli naamasta. Mutta joka kertahan Jehu käyttäytyi niin. Vaikka olisin ollut poissa vain viisi minuuttia

”No ouhan nyt aloillas, tae nämä pussit levijää pitkin lattijoeta. Laeta ne omat kantamukses vaekka tuohon pöyvän viereen ja katellaan mittee muuta myö löyvettiin, kun niitä sinun vaeppojas”

Jaana katsoi minua ehkä jopa hieman vinoon, tai sitten hän ei ymmärtänyt savolaista maalaishuumoria täysin. Itse yritin hätistellä Jehua pois ja lajitella saalista. Vaatteet nostimme sohvalle ja ruokatarpeet laitoimme keittiön kaappeihin. Jehu olisi tietysti halunnut maistella joka pussista ja senkin takia oli parempi nostella kaikki syötävä ylemmäs. Muuten tuo nelijalkainen ystäväni olisi muitta mutkitta pistellyt kaiken poskeensa ja me muut nuolemaan näppejämme. Kuitenkin tiesin, että Jehunkin ruokkimisaika oli taas käsillä ja kaadoin kuppiin raksuja.

”Kyllä sinunnii pitäs suaha jottaen muuta evästä kun näetä nappuloeta” sanoin malttamattomalle koiralleni, joka alkoi hotkia ruokaansa kuin valmistuen kymmeneen nälkävuoteen.

”Oot sä arvellu että sä meinaat olla täällä kämpässäs miten pitkään?” Jaana kysyi välissä

Tosiaan. Asuntoni olisi kylläkin turvallinen, mutta lämmitys tulevaa talvea varten tulisi olemaan ongelmallinen.

”Tuotaa, jos tästä talavesta tulloo yhtä kylymä ku viime talavesta, niin myö saatataan olla kusessa. Tässä kämpässä kun ei oo muita lämmitys hommia kun tuo Savon Voima. Ja huononlaesesti oovat nyt toemineet, vae lie jiänä lasku maksamatta” yritin vähän tunnelman keventäjää.

”Heh, mutta oot sä oikeesti miettiny mitään muita paikkoja? Siis mä aattelin että voidaanks me siirtyä jonnekkin muualle? Eikä munkaan asunto oo sen lämpimämpi kuin tää sunkaan.”

”Yks vaehto-ehtohan olis käävä tuolla Itkonniemellä tae Likolammilla.”

”Hei vähän iisimmin, mä en oo paikallisia”

Tämäpä selittikin heti miksi Jaana ei tajunnutkaan kaikkea mitä yritin sanoa.

”Elikkäs, katoppas tästä” sanoin ja kaivoin esiin vanhan puhelinluettelon. ”Outappas, myö ollaan jotakuinnii tässä ja Likolammi on tässä. Itkonniemi olis parempi vaehto-ehto, kun siellä on nuita omakotitaloja. Ja melekein uskaltasin väettee, että jossaen niissä on takka tae leivinuuni. Tuossa pumppaamon lähellä olis mehtee ja jostaen kumman syystä en usko että kukkaan tulis valittammaan jos siitä pistää pari runkoo pitkälleen.”

”Mut mistäs niistä tietää, että onks siellä väkee tai noita nilkuttajia?” Jaana kysyi

”Ee mistään. Ennen ku siellä kääpi kahtomassa.”

”Mutta tuonnehan on reilusti pari kilometriä! Ja miten me jaksetaan kantaa nää kaikki kamat sinne? Ja jos siellä pitäs käydä kattomassa onko siellä ketään, niin siihen pitäs varata koko päivä aikaa!” Jaana korotti jo ääntään.

”Voe voe tyttörukka. Lähetäänpäs tuohon parvekkeelle, niin minä näätän sulle yhen jutun.” vastasin rauhallisesti kaivaen tupakka-askin esille.

Sytytin tupakan ja tarjosin Jaanallekkin, joka kuitenkin mumisi ettei polta näin paljon normaalisti.

”Katoppas, kun minä aekasemmin kävin nuita muita asuntoja läpi, niin löysin tämmöset” sanoin ottaen Mersun avaimet esille. ”Ainut vuan etten tiijä onko tuossa mulukunjatkeessa mitenkä paljon evästä. Ja toesekseen onko tiet ees aaki. Meinoon jos tuolla muuvalla on aatoja samallalaella selällään kun tuossa pihatiellä, niin niistä ei ohi männäkkään. Mutta jos oes pyöräkuormooja, niin sillon ei niistäkään tarvihteis huolehtia.”

Jaanan silmiin heräsi jokin uusi kirkkaus, tai ainakin sille se näytti. Tai sitten stressi minkä kohtasin nähdessäni elävältä syödyn lapsen, aiheutti jo hermoilleni painetta. Tai sitten jokin toivo heräsi Jaanassa. Tiedä häntä. Siirryin kuitenkin vihmovasta vesisateesta sisälle ja kellahdin sohvalle istumaan. Aloin riisua kenkiäni ja päällys vaatteitani, kun Jaana tulikin viereeni.

”Voin mäkin tässä nukkua, jos sä haluut nukkua omassa sängyssäs…”

”Suattaa olla parempi jos sinä makkoot siellä. Jehu kuitenniin alakaa mökän, jos joku kuhtumaton vieras yrittää sissään. Ja ei ou ies Gefalijjoo tarjota”

”Heh heh. Miten sä jaksat noita kevennyksiä koko ajan?”

”Se on vuan tämmönen minun tapa. Kuulemma kaekki suvun miehet on samanlaesia enemmän tae vähemmän vitsikkäetä. Mutta mäne vuan makkoomaan ja jos minua ee näy eekä kuulu uamulla, niin minä suatan olla tuolla rappukäätävässä vähän tarkastelemassa paekkoja.”

Jaana nousi sohvalta ja meni makuuhuoneeseeni. Yhden kerran hän jo kerkesi oven sulkea, mutta aukaisi sen uudelleen toivottaakseen hyvää yötä.

”Hyvästä en tiijä, mutta öetä joka tappaaksessa.” vastasin sohvalta ja vedin peiton korvilleni.

Huomenna se Mersu olisi pakko tarkastaa ja laatia joku varasuunnitelma, jos siinä ei olekkaan polttoainetta. Mutta se on vasta huomenna.

Zday Kuopio, Miten kaikki alkoi…

Jehu haukkui hullunlailla kun joku oli oven takana. En edes viitsinyt käskeä sitä olemaan haukkumatta, sen verran uppiniskainen sekarotuinen koirani oli. Menin rauhallisesti eteiseen ja katsoin ovisilmästä kuka mahtoikaan oven takana olla. Naapurin pullantuoksuinen mummuhan se siellä. Tämä sama jo kohta lähemmäs kahdeksankymmenen ikäinen vanha rouva, jonka kauppa kasseja olin kantanut useasti ja auttanut monissa muissakin pikku askareissa. Aina olin saanut kahvit ja itse leivottua pullaa sekä pienen summan rahaa palkkioksi, vaikka oli joka ainoa kerta kieltäytynyt ottamasta niitä vastaan. Nyt tämä koko naapuruston rakastama vanhus oli oveni takana. Avasin ovesta luukun, jonka olin itse nikkaroinut ja nappasin eteisen pöydältä pistoolin. Tikkasin kaksi ripeää laukausta mummon otsaan ja löin luukun takaisin kiinni.

”Saakelin linkuttajat”, puuskahdin itsekseni ja laskin pistoolin takaisin pöydälle.

Kun tämä tartunta oli levinnyt Kuopioon, olin maannut kotona koirani kanssa järkyttävässä kuumeessa mitään tietämättömänä kaupungin tapahtumista. Tai siis olin hamstrannut muiden tavoin kotiini ruokaa ja lääkeitä itselleni ja koiralleni. Lisäksi levottomuuksien kasvaessa otin yhteyttä tuttuuni, joka liikkui vähemmän valoa kestävissä piireissä ja hommasin yhdeksän millisen pistoolin vaimentimella ja ”repullisen” panoksia. Olin seurannut tiedotusvälineistä miten levottomuudet olivat lähestyneet koko ajan tasaiseen tahtiin Suomen rajoja ja senkin takia olin päättänyt hommata ”mutkan” itselleni. Ja mistäpä muualta se olisikaan helpompi hommata, kuin niin kutsutuilta sisäpiiriläisiltä. Tosin heillä olisi ollut myydä vaikka panssarintorjunta-aseita, mutta mitäs hittoa semmoisillakaan tekee tai miten niitä polkupyörällä koiran kanssa liikkuva kuljettelee?

Kun tartunta oli murtanut puolustuksen Petosella ja päässyt vähitellen leviämään kaupunkiin, olin nukkunut mitään tietämättömänä kotonani kerrostalossa. Välillä olin tosin heräillyt kuumehouruissani kun Jehu oli haukkunut ja murissut kohti ovea, mutta 40 asteen kuumeessa en osannut tehdä muuta kuin kääntää kylkeä sohvalla. Kun olin seuraavana aamuna herännyt tajuttoman kylmään huoneistoon, tajusin jotain olevan vialla. Valot eivät syttyneet katkenneiden sähköjen takia ja ulkoa kuului laukauksia sieltä täältä. Katsottuani parvekkeelta ulos pahin mahdollinen paljastui. Ulkona liikkui koko ajan järkyttävät määrät linkuttavasti kulkevia, verisiä ihmismäisyytensä menettäneitä petoja. Tunnistin ne heti viranomaisten nimittämäksi ”Kiinan rabieksen” kantajiksi. Näitä ihmisiä tulisi välttää ja heidät tulisi taltuttaa, jos he uhkaavat sinua tai lähimmäisiäsi.

Taltuttaa? Milläs nämä sitten taltutat? Pippurisumutteella? Kovaa huutamalla? Paskanmarjat. Kuula otsaan tai hyvin suunnattu pesäpallomailan isku oli paras kikka.

Ensimmäiseen kahteen päivään en liikkunut asunnostani minnekkään, olin vain lukkituneena kämppääni. Välillä Jehu haukkui ovea kohti ja kuulosti kuin joku olisi yrittänyt tulla oven läpi. Aluksi en ollut uskaltanut edes lähetyä ovea, mutta ajan mittaan olin rohkaistunut katsonut ovisilmästä. Silloin näin ensimmäisen kerran todella läheltä miltä nämä taudin kantajat näyttivät. Naama oli aivan jokaisella vääntynyt lihaskramppien takia ja liikkuminen oli yllättävän nykivää. Kaikilla oli päällään repaleiset vaatteet ja niiden alta näkyi purenta jälkiä. Osalla niitä oli kasvoissa, toisilla käsissä tai jaloissa. Mutta silmät olivat kaikkein pahimmat. Ne olivat sumeat, mutta ympäristöä tarkkailevat ja niissä paloi jokin hullu voima. Kolmannen päivän jälkeen oven takana pöyrivät tarttuneet vähenivät ja alue hieman rauhoittui. Uskalsin silloin lähteä ensimmäisen kerran ulos asunnostani. Tosin kävin silloinkin vain lukitsemassa ala oven, jotteivat nämä tarttuneet enää ravaisi portaissa ja ainoat tarttuneet olisivat talon sisällä. Näin ollen ne olisi paljonkin helpompi ampua tai nuijia hengiltä. Samalla helpotin myös portaikon tutkimista jotta voisin nähdä mitä muissa asunnoissa oli tapahtunut ja olisiko muita selviytyneitä.

Mutta muita ei ollut. Olin rappuni ainoa mukaan luettuna Jehu. Osassa asunnoista oli aivan kauhea siivo. Verta kaikkialla ja horjuvasti käveleviä asukkeja sisällä. Osa ruumiista oli syöty lähes kokonaan ja haju oli kuvottava. Kuitenkin jostain varastamani moottoripyöräkypärä ja ajoasu suojanani, aseistuksena pistooli ja pesäpallomaila sain kuin sainkin siivottua oman kerrokseni. Ruumiit viskelin vain asuntojen parvekkeilta ulos pihamaalle muiden tarttuneiden ihmeteltäviksi. Kuitenkaan nämä eivät ryhtyneet kannibalismiin, joka hieman ihmetytti minua. Ehkä nämä horjujat tarvitsivat ravinnokseen ”puhdasta” lihaa.

Keräsin jokaisesta asunnosta vähänkin kaiken tarpeellisen näköisen talteen omaan asuntooni, jopa muutamat auton avaimet. Varsinkin naapurin ylimulkun jupin Mercedeksen avaimet nappasin taskuun ja kokeilin oman asuntoni parvekkeelta toimiko auton kauko-ohjattava keskuslukko vielä. Toimihan se ja pidinkin hieman hauskaa tarttuneiden kustannuksella vilkuttelemalla vilkkuja ja huudattamalla varashälytintä. Aikansa ne olivat pyörineet auton ympärillä ja örisseet, mutta kuitenkin poistuneet paikalta.

Nyt oli kulunut jo viikko tartunnan saapumisesta ja ruokavarastonikin alkoivat uhkaavasti loppua, olin päättänyt lähteä etsimään ruokaa lähimarketista, johon ei ollut kuin muutama sata metriä asunnoltani. Siis normaaleissa olosuhteissa tähän reissuun menisi maksimissaan noin 10 minuuttia, paitsi jos kassalla olisi se nuori hyvän näköinen kimuli jota olin yrittänyt lämmitellä jo pitemmän aikaa, siinä onnistumatta. Päätin lähteä yöllä koska tarttuneet eivät tuntuneet liikkuvan enää pimeällä, vaan pikemminkin päiväsaikaan. Ja omalta parvekkeeltani pääsisi pienellä kikkailulla pyörävajan katolla ja sitä kautta myös maahan pensaikon suojaan. Se olisi myös hyvä paluu reitti, koska en uskonut nilkuttajien pystyvän lihaskrampeiltaan esimerkiksi kiipeämään ränniä pitkin tai hyppäämään parin metrin loikkaa. Sen verran vaivalloiselta niiden liikkeet näyttivät, vaikka nämä pystyivätkin melkein juoksu vauhtiin. Mukaan otin pistoolin ja selkääni repun sekä ajoasun päälleni edes jollakin tavalla suojamaan itseäni, jalkaan vanhat tutut maiharini sekä vielä pesismailan roikkumaan vyölle lenkistä. Siitä sen saikin nopeasti peliin mukaan jos sitä tarvitsisi. Jehu protestoi tapansa mukaan mukamas puremalla minua sormista ja murisemalla, mutta meni kuitenkin omalle makuupaikalleen olohuoneeseen josta se pystyi myös vahtimaan eteisen ovea. Vielä ennen kuin nousin parvekkeen kaiteelle se heitti minuun katseen ja hieman uikahti. Tuolla samalla anovalla katseella se oli tehnyt minuun vaikutuksen kolme vuotta takaperin eläinsuojassa josta olin sen ottanut mukaani.

”Elä Jehu hättäele, Niilo tulee vielä takasin ja ehjänä tulenkin. Ja kattelen mä samalla jos löytäsin sulla vaekka luita jostain.”, juttelin rauhoittavasti koiralleni. Hassua miten ihminen voi kiintyä eläimeen, mutta pystyy lyömään ihmisen hengiltä pesismailalla.

Kurkottelin varovasti samalla parvekkeen kaiteesta kiinni pitäen ja sainkin itseni pyörävajan katolle ilman mitään ruminaa. Katselin hetken ympärilleni ja annoin silmieni tottua pimeään. Lähistöllä ei näyttänyt liikkuvan yhtään tarttunutta ja uskaltauduin laskeutua alas vajan katolta. Kuitenkin päätin kurkata vajaan sisään huomasin, että patalaiska talonmiehemme ei ollutkaan siirtänyt alumiinitikkaitaan sieltä pois. Hyvä niin. Otin toisen puolikkaan tikkaista ja nostin sen vajan katolle ja jätin toiset vajan seinää vasten valmiiksi pystyyn jos joutuin ottamaan hatkat. Ja tulevaisuudessa liikkuminen olisi paljon helpompaa ja ehkäpä jopa turvallisempaa kuin raplata avaimia alhaalla pää ovella ja sen jälkeen vielä omalla ulko-ovella verenhimoinen zombi perässä.

Hiivin pensaiden läpi mahdollisimman hiljaa kohti Kelloniemen Salea. Ennen täällä kuului koko ajan lähistöllä olevasta Malvialan leipomosta pientä huminaa, mutta ei kuulunut mitään. Korkeintaan muutamien harakoiden räksätystä toisilleen. Toisaalta se oli myös hyvän merkki sillä en vielä ollut tavannut yhtään ainoaa eläintä johon tarttuneet olisivat päässeet käsiksi. Mutta en voinut myöskään tietää saivatko eläimet tartunnan jos ne söivät kaduilla makaavia ruumiita. Toisaalta en ollut vielä nähnyt yhdenkään eläimen popsivan kaduilla makaavia ruumiita. Kai nekin osasivat vältellä tarttuneita, kuten minäkin.

Pääsin kaupan luo liikkumalla hiljaa ja menin takaovelle joka näytti olevan raollaan. Kurkistin varovaisesti oven raosta ja en nähnyt tai kuullut kenenkään liikkuvan sisällä. Otin kuitenkin pistoolin jo valmiiksi käteeni ja tarkastin että vaihtolipas olisi helposti saatavilla tarpeen vaatiessa. Kohotin pistoolin valmiiksi eteeni ja aukaisin oven hiljaa ja astuin sisään. Vastaan löi ensimmäisenä hirveä makeahko haju johon sekoittui mädäntyvien elintarvikkeiden lemu. Se siitä pihvistä, hymähdin itsekseni. Jatkoin sisälle kaupan tiloihin ja pidin koko ajan pistoolia edessäni. Varmistelin joka puolelle, mutta näytti siltä että kauppa on täysin tyhjä. Otin repun selästäni ja aloin lappaa siihen säilykepurkkeja ja pussikeittoja. Välillä kuulostelin ja jatkoin touhuani. Repun pohjalla oli jo melkoinen määrä ruokaa kun ajattelin vielä täydentää tupakka varastoani ja menin kohti kassoja jossa yleensä kaikki tupakkatuotteet säilötään. Ilmeisesti kassa oli juuri ollut latomassa tupakkaa hyllyyn kun hän olikin ottanut joko ritolat tai jäänyt purtavaksi, sillä aukaisemattomia kartonkeja oli kassan hihnalla. Otin ne muitta mutkitta reppuuni ja olin jo valmistautumassa pois lähtöön kun kuulin aivan olemattoman äänen.

Jäykistyin paikoilleni pälyilemään ase kohotettuna, oliko sittenkin että täällä oli joku tarttunut sisällä? Mutta ääni kuului uudestaan, aivan kuin joku olisi aivastanut. Lähdin äänen suuntaan ja se kuului vielä kerran. Aivan selvä aivastus se oli. Ja en jaksanut uskoa että nämä zombit sairastuisivat nuhaan vaikka ilma olikin käynyt jo melko koleaksi. Tulin henkilökunnan taukohuoneen ovelle ja kuuntelin korva ovessa kiinni. Selvästi joku liikkui sisällä.

”Onko siellä sisällä joku?” kuiskasin hädin tuskin kuuluvalla äänellä.

Sisällä äänet ensin loppuivat, mutta kohta kuuluikin vastaus

”Kuka siellä on? Onko niitä raivotautisia vielä siellä myymälässä?” selvästikkin stressaantunut ja itkuinen naisen ääni vastasi.

”Ei ole. Aukase se ovi vaan ihan rauhassa. Nyt ei ole mitään vaaraa” vastasin ja laskin pistoolin pois näkyviltä, mutta pitäen sen koko ajan kädessäni.

Oven takaa kuului kun raskasta pöytää siirrettiin ja ovi avautui vain parin sentin verran. Raosta minua tähyili epäluuloinen ja hieman punoittava silmä. Tämän silmän ympärillä ollut vahva meikkaus oli valunut jo osittain pois ja nyt tämä silmä tutki minua.

”Oot sä Niilo yksin? Ja voinko mä lähtee sun mukaan vaikka sä oisitkin yksin. Mua pelottaa… Ne puri Sannaa ja Ristoa ja …” loppu jäi itkun peittoon. Mutta tunnistin tämän naisen joka nyyhkytti oven toisella puolella. Se oli Jaana, lomantuuraaja jota olin yrittänyt saada lähtemään parina iltana paikalliseen viettämään iltaa, mutta hän oli kohteliaasti kieltäytynyt, vedoten työpäivään seuraavana päivänä. Nyt tämä noin päälle parikymppinen nainen vapisi teljetyn oven takana ja oli viettänyt varmaankin koko viikon tuossa pienessä kahvitilassa peläten että joku tarttuneista tulee murtautumaan ovesta läpi. Jaana kuitenkin avasi oven ja katseli epäluuloisesti minua ja takanani olevaa myymälä tilaa. Ja tauko huoneesta tule haju oli hieman ummehtunut, kauniisti sanoen. Mutta tuskinpa itsekkään tuoksuin kukkakedolle.

”Mä oon vaan ollu tuolla huoneessa ja kuunnellu oven läpi.” Jaana aloitti ilman mitään syytä. ”Välillä täällä on joku liikkunut ja raapinut tätä oveakin. En mä oo uskaltanu avata.”

”Nyt ei oo mittään pelättävää. Minä otin tuosta vähän evästä matkaan ja tupakkia. Ja jos sinä haluat lähtee minun matkaan niin tule vuan. Tosin jos oot koeralle allerginen niin sitten voi olla vähän tukalata.” vastasin tälle erittäin hermostuneelle naiselle omalla kotimaisellani. Tai no enhän minä muutakaan osannut, paljasjalkainen savolainen kun olen.

En kuitenkaan osannut suhtautua mitenkään seuraavaan. Jaana hyppäsi kaulaani ja alkoi itkeä vuolaasti. Hän yritti sanoakin jotain, mutta siitä ei saanut mitään selvää. Hän vain vollotti ja lopulta sain selvää sanasta kiitos. Olin edelleen hämilläni mutta sain kuitenkin sanottua, että meidän pitäisi lähteä täältä ennen kuin joku tarttunut keksii meidät. Jaana ei vastustellut ollenkaan, vaan oli jo ryntäämässä ulos.

”Eipäs pietä hoppua. Otetaan tulitikkuja tai sytkiä vielä matkaan ja minä otan vielä tuommosen vesipöntön tai pari. Vettä ei nimittäin tule ollenkaan.” toppuuttelin liian lähtö herkkää seuralaistani. Näin kuitenkin että Jaana ei halunnut viettää yhtään ylimääräistä minuuttia tässä kaupassa, vaan tahtoi mahdollisimman nopeasti pois. Ilmeisesti pakoilu ahtaassa taukohuoneessa oli tehnyt tehtävänsä hänen kohdallaan. En kuitenkaan voinut moittia häntä siitä. Olin varmasti ensimmäinen terve ihminen jonka hän oli nähnyt pitkäään aikaan.

Otin vielä kaksi viiden litran vesitonkkaa ja pari sytkäriä mukaani ja annoin toisen vesi astian Jaanalle kannetavaksi. Käskin hänen pysyä takani ja hiljaa kunhan siirtyisimme ulos. Tarkastin oven raosta liikkuiko kukaan ulkona. Ei ristinsielua. Siirryin ulos kuitenkin koko ajan pitäen pistoolia valmiina kädessäni. Vinkkasin Jaanalle ja hänkin siityi koleaan ulkoilmaan perässäni pälyillen koko ajan ympärilleen. Siirryimme pensasaidan suojiin ja jatkoimme sen antamassa näkösuojassa lähemmäs pyörävajaa. Olimme jo melkein perillä kun huomasin ne. Kaksi tarttunutta harhaili pyörävajan vierellä pitäen omaa eläimellistä örinää. Jaana tietysti säpsähti ja pudotti vesiastiansa ja ääni sai molempien tarttuneiden huomion.

”Voe vitun vittu. Nyt pysyt tässä puskassa ja tulet poes vasta kun annan luvan. Tajusitko?”

En tosin jäänyt odottamaan vastausta Jaanalta, vaan nousin puskasta pistooli koholla ja laukasin samantien. Toisen zombin otsaan ilmestyi sormen mentävä reikä ja se kaatui hervottomasti naamalleen kesken askeleen. Otin toisen piikille ja painoin liipaisinta. Ei mitään. Olin unohtanut ladata pistoolini ennen lähtöä!

”Voe vittu minkä teit…” kirosin itseäni ja nappasin vyöllä roikkuvan pesismailan käteeni ja huitaisin täysillä puolijuoksua lähestyvää ihmisrauniota ohimoon. Kallosta kuului vain munankuoren mustumista muistuttava ääni ja noin itseni ikäinen mies kaatui kuin lauta asfalttiin.

”Nyt ala perkele tulla sieltä puskasta! Ennee muutama kymmenen metriä!” huusin Jaanalle, joka katseli kauhun sekaisin tuntein kahta maahan kaatunutta tarttunutta. Kuitenkin jokin sai hänet liikkeelle ja Jaana juoksi kohti minua kuitenkin nyt pitäen kahdella kädellä kiinni vesitonkasta. Juoksimme pyörävajalle ja viitoin Jaanaa nousemaan tikkaita pitkin katolle ja odottamaan siinä. Nousin itse perästä ja vedin tikapuut vajan katolle perässäni. Menin itse edellä kämppääni ja Jehu olikin vastassa jo parvekkeella onnesta sekaisin. Näytin Jaanalle että tulisi perässä, mutta otin varalta Jehun pannasta kiinni ja menin edeltä olohuoneeseen.

”Taesit poika jäädä ilman luuta, mutta kaet sulle nötköttikin kelpaa? Ja tämä on Jehu sitten Jaana” esittelin uuden ”kämppiksemme” koiralleni. Jaana katseli vieroksuen koiraani, mutta Jehu ei ujostellut vaan lipaisi kielellään Jaanan kättä. Eli ainakin Jehu tunnisti kuka oli tarttunut ja kuka ei. Jaana sen sijaan hieman säpsähti Jehun reaktiota ja perääntyi askeleen. Jehu kuitenkin tympääntyi vieraaseemme ja keskittyi tuomaani reppuun. Selvästi sen nenään iski ruoka yhtä nopeasti kuin tulokaskin.

”Tule vaan sisälle, mutta anteeks etten ole siivonna tämän paremmin. Ja jos haluat niin voidaan käydä kahtelemassa noista naapuri asunnoista sulle puhtaita vaatteita vaikka heti ja laittoo sen jälkeen jotain evästä”

”Ei tarvii nyt, mutta missä mä sitten nukun” Jaana kysyi varovasti istahtaen viereeni sohvalle.

”No tuota, nuku sinä vaekka tuolla makkarissa, me Jehun kanssa pärjätään tässä olohuoneessa. Ja jos haluat niin kahtele sieltä kaapista jotain oikeeta vaatetta päälles. Nuo kassan vehkeet ei oikeen ole enää parhaassa iskussa” vastasin kaivaen repusta säilykkeet esiin pöydälle. Kaivoin seuraavaksi ensimmäisen tupakkakartongin ja aukaisin sen muitta mutkitta ja laitoin kessun palamaan. Tarjosin myös Jaanalle, joka otti tupakan vastaan. Tarjosin tulen ja aloin riisumaan pois moottoripyöräasuani ja aioin kysyä Jaanalta meinasiko hän jäädä tänne vai lähteä jatkamaan matkaa levättyään, mutta huomasin sen turhaksi. Tyttö oli nukahtanut tupakka sormien välissä sohvan kulmaan. Ehkä stressi oli todellakin ollut hirveä ja hän ei välttämättä ollut nukkunut kunnolla ollenkaan koko viikon aikana ja nyt tuntiessaan edes jonkinlaista turvaa, hän rentoutui ensimmäisen kerran kunnolla. Poimin tupakan häneltä ja tumppasin sen tuhkakuppiin. Riisuin kuitenkin ajoasun pois ja kannoin Jaanan nukkumaan makuuhuoneeseen. Riisuin häneltä kengät ja laiton hänet peitteen alle ja hiippailin pois sulkien oven. Menin takaisin sohvalle jonka jalkopäässä Jehu olikin odottamassa omaa osuuttaan.

”Voe sinuakkii. No tuossa on sullekkin tuota lihasäilykettä, mutta luita en kerinnä ottoo mukkaan. Ehkä ens kerralla. Mutta tuo tyttö on ihan terve vain väsynä joten annetaan sen nukkua. Jäihään myö ukot tähän olkkariin makkoomaan” juttelin koiralleni joka menikin omalle makuupaikalleen pitkälleen. Itse ennen kuin kävin pitkäkseni, puhdistin vielä pistoolini ja täytin lippaan valmiiksi. Toista kertaa en tee samaa mokaa, piru vie.

Lukijalle

Eli suuri ja mahtava Falimu aloitti tämän zombi invaasion ja mielessäni pyöri ajatus, osaanko minäkin? En välttämättä ole niin hyvä kuin itse mestari, mutta yrittänyttä ei laiteta.

Eli kuopiolaisena halusin kertoa kuinka Kuopiossa kävisi, kun tartunta leviäisi tänne. Ja tarinamme päähenkilö Niilo, paljasjalkainen savolaenen, on noin 28-vuotias työtön, entinen väkivalta rikollinen ja äärimmäisen kiintynyt koiraansa Jehuun. Puhuu selvää savon murretta reilusti kiroten ja vihaa tarttuneita kuin syöpää.

Palautetta saa antaa ja oikeastaan pitääkin, jotta osaan parantaa tätä tarinaa kunhan se etenee.