Zday Kuopio, Miten kaikki alkoi…

Jehu haukkui hullunlailla kun joku oli oven takana. En edes viitsinyt käskeä sitä olemaan haukkumatta, sen verran uppiniskainen sekarotuinen koirani oli. Menin rauhallisesti eteiseen ja katsoin ovisilmästä kuka mahtoikaan oven takana olla. Naapurin pullantuoksuinen mummuhan se siellä. Tämä sama jo kohta lähemmäs kahdeksankymmenen ikäinen vanha rouva, jonka kauppa kasseja olin kantanut useasti ja auttanut monissa muissakin pikku askareissa. Aina olin saanut kahvit ja itse leivottua pullaa sekä pienen summan rahaa palkkioksi, vaikka oli joka ainoa kerta kieltäytynyt ottamasta niitä vastaan. Nyt tämä koko naapuruston rakastama vanhus oli oveni takana. Avasin ovesta luukun, jonka olin itse nikkaroinut ja nappasin eteisen pöydältä pistoolin. Tikkasin kaksi ripeää laukausta mummon otsaan ja löin luukun takaisin kiinni.

”Saakelin linkuttajat”, puuskahdin itsekseni ja laskin pistoolin takaisin pöydälle.

Kun tämä tartunta oli levinnyt Kuopioon, olin maannut kotona koirani kanssa järkyttävässä kuumeessa mitään tietämättömänä kaupungin tapahtumista. Tai siis olin hamstrannut muiden tavoin kotiini ruokaa ja lääkeitä itselleni ja koiralleni. Lisäksi levottomuuksien kasvaessa otin yhteyttä tuttuuni, joka liikkui vähemmän valoa kestävissä piireissä ja hommasin yhdeksän millisen pistoolin vaimentimella ja ”repullisen” panoksia. Olin seurannut tiedotusvälineistä miten levottomuudet olivat lähestyneet koko ajan tasaiseen tahtiin Suomen rajoja ja senkin takia olin päättänyt hommata ”mutkan” itselleni. Ja mistäpä muualta se olisikaan helpompi hommata, kuin niin kutsutuilta sisäpiiriläisiltä. Tosin heillä olisi ollut myydä vaikka panssarintorjunta-aseita, mutta mitäs hittoa semmoisillakaan tekee tai miten niitä polkupyörällä koiran kanssa liikkuva kuljettelee?

Kun tartunta oli murtanut puolustuksen Petosella ja päässyt vähitellen leviämään kaupunkiin, olin nukkunut mitään tietämättömänä kotonani kerrostalossa. Välillä olin tosin heräillyt kuumehouruissani kun Jehu oli haukkunut ja murissut kohti ovea, mutta 40 asteen kuumeessa en osannut tehdä muuta kuin kääntää kylkeä sohvalla. Kun olin seuraavana aamuna herännyt tajuttoman kylmään huoneistoon, tajusin jotain olevan vialla. Valot eivät syttyneet katkenneiden sähköjen takia ja ulkoa kuului laukauksia sieltä täältä. Katsottuani parvekkeelta ulos pahin mahdollinen paljastui. Ulkona liikkui koko ajan järkyttävät määrät linkuttavasti kulkevia, verisiä ihmismäisyytensä menettäneitä petoja. Tunnistin ne heti viranomaisten nimittämäksi ”Kiinan rabieksen” kantajiksi. Näitä ihmisiä tulisi välttää ja heidät tulisi taltuttaa, jos he uhkaavat sinua tai lähimmäisiäsi.

Taltuttaa? Milläs nämä sitten taltutat? Pippurisumutteella? Kovaa huutamalla? Paskanmarjat. Kuula otsaan tai hyvin suunnattu pesäpallomailan isku oli paras kikka.

Ensimmäiseen kahteen päivään en liikkunut asunnostani minnekkään, olin vain lukkituneena kämppääni. Välillä Jehu haukkui ovea kohti ja kuulosti kuin joku olisi yrittänyt tulla oven läpi. Aluksi en ollut uskaltanut edes lähetyä ovea, mutta ajan mittaan olin rohkaistunut katsonut ovisilmästä. Silloin näin ensimmäisen kerran todella läheltä miltä nämä taudin kantajat näyttivät. Naama oli aivan jokaisella vääntynyt lihaskramppien takia ja liikkuminen oli yllättävän nykivää. Kaikilla oli päällään repaleiset vaatteet ja niiden alta näkyi purenta jälkiä. Osalla niitä oli kasvoissa, toisilla käsissä tai jaloissa. Mutta silmät olivat kaikkein pahimmat. Ne olivat sumeat, mutta ympäristöä tarkkailevat ja niissä paloi jokin hullu voima. Kolmannen päivän jälkeen oven takana pöyrivät tarttuneet vähenivät ja alue hieman rauhoittui. Uskalsin silloin lähteä ensimmäisen kerran ulos asunnostani. Tosin kävin silloinkin vain lukitsemassa ala oven, jotteivat nämä tarttuneet enää ravaisi portaissa ja ainoat tarttuneet olisivat talon sisällä. Näin ollen ne olisi paljonkin helpompi ampua tai nuijia hengiltä. Samalla helpotin myös portaikon tutkimista jotta voisin nähdä mitä muissa asunnoissa oli tapahtunut ja olisiko muita selviytyneitä.

Mutta muita ei ollut. Olin rappuni ainoa mukaan luettuna Jehu. Osassa asunnoista oli aivan kauhea siivo. Verta kaikkialla ja horjuvasti käveleviä asukkeja sisällä. Osa ruumiista oli syöty lähes kokonaan ja haju oli kuvottava. Kuitenkin jostain varastamani moottoripyöräkypärä ja ajoasu suojanani, aseistuksena pistooli ja pesäpallomaila sain kuin sainkin siivottua oman kerrokseni. Ruumiit viskelin vain asuntojen parvekkeilta ulos pihamaalle muiden tarttuneiden ihmeteltäviksi. Kuitenkaan nämä eivät ryhtyneet kannibalismiin, joka hieman ihmetytti minua. Ehkä nämä horjujat tarvitsivat ravinnokseen ”puhdasta” lihaa.

Keräsin jokaisesta asunnosta vähänkin kaiken tarpeellisen näköisen talteen omaan asuntooni, jopa muutamat auton avaimet. Varsinkin naapurin ylimulkun jupin Mercedeksen avaimet nappasin taskuun ja kokeilin oman asuntoni parvekkeelta toimiko auton kauko-ohjattava keskuslukko vielä. Toimihan se ja pidinkin hieman hauskaa tarttuneiden kustannuksella vilkuttelemalla vilkkuja ja huudattamalla varashälytintä. Aikansa ne olivat pyörineet auton ympärillä ja örisseet, mutta kuitenkin poistuneet paikalta.

Nyt oli kulunut jo viikko tartunnan saapumisesta ja ruokavarastonikin alkoivat uhkaavasti loppua, olin päättänyt lähteä etsimään ruokaa lähimarketista, johon ei ollut kuin muutama sata metriä asunnoltani. Siis normaaleissa olosuhteissa tähän reissuun menisi maksimissaan noin 10 minuuttia, paitsi jos kassalla olisi se nuori hyvän näköinen kimuli jota olin yrittänyt lämmitellä jo pitemmän aikaa, siinä onnistumatta. Päätin lähteä yöllä koska tarttuneet eivät tuntuneet liikkuvan enää pimeällä, vaan pikemminkin päiväsaikaan. Ja omalta parvekkeeltani pääsisi pienellä kikkailulla pyörävajan katolla ja sitä kautta myös maahan pensaikon suojaan. Se olisi myös hyvä paluu reitti, koska en uskonut nilkuttajien pystyvän lihaskrampeiltaan esimerkiksi kiipeämään ränniä pitkin tai hyppäämään parin metrin loikkaa. Sen verran vaivalloiselta niiden liikkeet näyttivät, vaikka nämä pystyivätkin melkein juoksu vauhtiin. Mukaan otin pistoolin ja selkääni repun sekä ajoasun päälleni edes jollakin tavalla suojamaan itseäni, jalkaan vanhat tutut maiharini sekä vielä pesismailan roikkumaan vyölle lenkistä. Siitä sen saikin nopeasti peliin mukaan jos sitä tarvitsisi. Jehu protestoi tapansa mukaan mukamas puremalla minua sormista ja murisemalla, mutta meni kuitenkin omalle makuupaikalleen olohuoneeseen josta se pystyi myös vahtimaan eteisen ovea. Vielä ennen kuin nousin parvekkeen kaiteelle se heitti minuun katseen ja hieman uikahti. Tuolla samalla anovalla katseella se oli tehnyt minuun vaikutuksen kolme vuotta takaperin eläinsuojassa josta olin sen ottanut mukaani.

”Elä Jehu hättäele, Niilo tulee vielä takasin ja ehjänä tulenkin. Ja kattelen mä samalla jos löytäsin sulla vaekka luita jostain.”, juttelin rauhoittavasti koiralleni. Hassua miten ihminen voi kiintyä eläimeen, mutta pystyy lyömään ihmisen hengiltä pesismailalla.

Kurkottelin varovasti samalla parvekkeen kaiteesta kiinni pitäen ja sainkin itseni pyörävajan katolle ilman mitään ruminaa. Katselin hetken ympärilleni ja annoin silmieni tottua pimeään. Lähistöllä ei näyttänyt liikkuvan yhtään tarttunutta ja uskaltauduin laskeutua alas vajan katolta. Kuitenkin päätin kurkata vajaan sisään huomasin, että patalaiska talonmiehemme ei ollutkaan siirtänyt alumiinitikkaitaan sieltä pois. Hyvä niin. Otin toisen puolikkaan tikkaista ja nostin sen vajan katolle ja jätin toiset vajan seinää vasten valmiiksi pystyyn jos joutuin ottamaan hatkat. Ja tulevaisuudessa liikkuminen olisi paljon helpompaa ja ehkäpä jopa turvallisempaa kuin raplata avaimia alhaalla pää ovella ja sen jälkeen vielä omalla ulko-ovella verenhimoinen zombi perässä.

Hiivin pensaiden läpi mahdollisimman hiljaa kohti Kelloniemen Salea. Ennen täällä kuului koko ajan lähistöllä olevasta Malvialan leipomosta pientä huminaa, mutta ei kuulunut mitään. Korkeintaan muutamien harakoiden räksätystä toisilleen. Toisaalta se oli myös hyvän merkki sillä en vielä ollut tavannut yhtään ainoaa eläintä johon tarttuneet olisivat päässeet käsiksi. Mutta en voinut myöskään tietää saivatko eläimet tartunnan jos ne söivät kaduilla makaavia ruumiita. Toisaalta en ollut vielä nähnyt yhdenkään eläimen popsivan kaduilla makaavia ruumiita. Kai nekin osasivat vältellä tarttuneita, kuten minäkin.

Pääsin kaupan luo liikkumalla hiljaa ja menin takaovelle joka näytti olevan raollaan. Kurkistin varovaisesti oven raosta ja en nähnyt tai kuullut kenenkään liikkuvan sisällä. Otin kuitenkin pistoolin jo valmiiksi käteeni ja tarkastin että vaihtolipas olisi helposti saatavilla tarpeen vaatiessa. Kohotin pistoolin valmiiksi eteeni ja aukaisin oven hiljaa ja astuin sisään. Vastaan löi ensimmäisenä hirveä makeahko haju johon sekoittui mädäntyvien elintarvikkeiden lemu. Se siitä pihvistä, hymähdin itsekseni. Jatkoin sisälle kaupan tiloihin ja pidin koko ajan pistoolia edessäni. Varmistelin joka puolelle, mutta näytti siltä että kauppa on täysin tyhjä. Otin repun selästäni ja aloin lappaa siihen säilykepurkkeja ja pussikeittoja. Välillä kuulostelin ja jatkoin touhuani. Repun pohjalla oli jo melkoinen määrä ruokaa kun ajattelin vielä täydentää tupakka varastoani ja menin kohti kassoja jossa yleensä kaikki tupakkatuotteet säilötään. Ilmeisesti kassa oli juuri ollut latomassa tupakkaa hyllyyn kun hän olikin ottanut joko ritolat tai jäänyt purtavaksi, sillä aukaisemattomia kartonkeja oli kassan hihnalla. Otin ne muitta mutkitta reppuuni ja olin jo valmistautumassa pois lähtöön kun kuulin aivan olemattoman äänen.

Jäykistyin paikoilleni pälyilemään ase kohotettuna, oliko sittenkin että täällä oli joku tarttunut sisällä? Mutta ääni kuului uudestaan, aivan kuin joku olisi aivastanut. Lähdin äänen suuntaan ja se kuului vielä kerran. Aivan selvä aivastus se oli. Ja en jaksanut uskoa että nämä zombit sairastuisivat nuhaan vaikka ilma olikin käynyt jo melko koleaksi. Tulin henkilökunnan taukohuoneen ovelle ja kuuntelin korva ovessa kiinni. Selvästi joku liikkui sisällä.

”Onko siellä sisällä joku?” kuiskasin hädin tuskin kuuluvalla äänellä.

Sisällä äänet ensin loppuivat, mutta kohta kuuluikin vastaus

”Kuka siellä on? Onko niitä raivotautisia vielä siellä myymälässä?” selvästikkin stressaantunut ja itkuinen naisen ääni vastasi.

”Ei ole. Aukase se ovi vaan ihan rauhassa. Nyt ei ole mitään vaaraa” vastasin ja laskin pistoolin pois näkyviltä, mutta pitäen sen koko ajan kädessäni.

Oven takaa kuului kun raskasta pöytää siirrettiin ja ovi avautui vain parin sentin verran. Raosta minua tähyili epäluuloinen ja hieman punoittava silmä. Tämän silmän ympärillä ollut vahva meikkaus oli valunut jo osittain pois ja nyt tämä silmä tutki minua.

”Oot sä Niilo yksin? Ja voinko mä lähtee sun mukaan vaikka sä oisitkin yksin. Mua pelottaa… Ne puri Sannaa ja Ristoa ja …” loppu jäi itkun peittoon. Mutta tunnistin tämän naisen joka nyyhkytti oven toisella puolella. Se oli Jaana, lomantuuraaja jota olin yrittänyt saada lähtemään parina iltana paikalliseen viettämään iltaa, mutta hän oli kohteliaasti kieltäytynyt, vedoten työpäivään seuraavana päivänä. Nyt tämä noin päälle parikymppinen nainen vapisi teljetyn oven takana ja oli viettänyt varmaankin koko viikon tuossa pienessä kahvitilassa peläten että joku tarttuneista tulee murtautumaan ovesta läpi. Jaana kuitenkin avasi oven ja katseli epäluuloisesti minua ja takanani olevaa myymälä tilaa. Ja tauko huoneesta tule haju oli hieman ummehtunut, kauniisti sanoen. Mutta tuskinpa itsekkään tuoksuin kukkakedolle.

”Mä oon vaan ollu tuolla huoneessa ja kuunnellu oven läpi.” Jaana aloitti ilman mitään syytä. ”Välillä täällä on joku liikkunut ja raapinut tätä oveakin. En mä oo uskaltanu avata.”

”Nyt ei oo mittään pelättävää. Minä otin tuosta vähän evästä matkaan ja tupakkia. Ja jos sinä haluat lähtee minun matkaan niin tule vuan. Tosin jos oot koeralle allerginen niin sitten voi olla vähän tukalata.” vastasin tälle erittäin hermostuneelle naiselle omalla kotimaisellani. Tai no enhän minä muutakaan osannut, paljasjalkainen savolainen kun olen.

En kuitenkaan osannut suhtautua mitenkään seuraavaan. Jaana hyppäsi kaulaani ja alkoi itkeä vuolaasti. Hän yritti sanoakin jotain, mutta siitä ei saanut mitään selvää. Hän vain vollotti ja lopulta sain selvää sanasta kiitos. Olin edelleen hämilläni mutta sain kuitenkin sanottua, että meidän pitäisi lähteä täältä ennen kuin joku tarttunut keksii meidät. Jaana ei vastustellut ollenkaan, vaan oli jo ryntäämässä ulos.

”Eipäs pietä hoppua. Otetaan tulitikkuja tai sytkiä vielä matkaan ja minä otan vielä tuommosen vesipöntön tai pari. Vettä ei nimittäin tule ollenkaan.” toppuuttelin liian lähtö herkkää seuralaistani. Näin kuitenkin että Jaana ei halunnut viettää yhtään ylimääräistä minuuttia tässä kaupassa, vaan tahtoi mahdollisimman nopeasti pois. Ilmeisesti pakoilu ahtaassa taukohuoneessa oli tehnyt tehtävänsä hänen kohdallaan. En kuitenkaan voinut moittia häntä siitä. Olin varmasti ensimmäinen terve ihminen jonka hän oli nähnyt pitkäään aikaan.

Otin vielä kaksi viiden litran vesitonkkaa ja pari sytkäriä mukaani ja annoin toisen vesi astian Jaanalle kannetavaksi. Käskin hänen pysyä takani ja hiljaa kunhan siirtyisimme ulos. Tarkastin oven raosta liikkuiko kukaan ulkona. Ei ristinsielua. Siirryin ulos kuitenkin koko ajan pitäen pistoolia valmiina kädessäni. Vinkkasin Jaanalle ja hänkin siityi koleaan ulkoilmaan perässäni pälyillen koko ajan ympärilleen. Siirryimme pensasaidan suojiin ja jatkoimme sen antamassa näkösuojassa lähemmäs pyörävajaa. Olimme jo melkein perillä kun huomasin ne. Kaksi tarttunutta harhaili pyörävajan vierellä pitäen omaa eläimellistä örinää. Jaana tietysti säpsähti ja pudotti vesiastiansa ja ääni sai molempien tarttuneiden huomion.

”Voe vitun vittu. Nyt pysyt tässä puskassa ja tulet poes vasta kun annan luvan. Tajusitko?”

En tosin jäänyt odottamaan vastausta Jaanalta, vaan nousin puskasta pistooli koholla ja laukasin samantien. Toisen zombin otsaan ilmestyi sormen mentävä reikä ja se kaatui hervottomasti naamalleen kesken askeleen. Otin toisen piikille ja painoin liipaisinta. Ei mitään. Olin unohtanut ladata pistoolini ennen lähtöä!

”Voe vittu minkä teit…” kirosin itseäni ja nappasin vyöllä roikkuvan pesismailan käteeni ja huitaisin täysillä puolijuoksua lähestyvää ihmisrauniota ohimoon. Kallosta kuului vain munankuoren mustumista muistuttava ääni ja noin itseni ikäinen mies kaatui kuin lauta asfalttiin.

”Nyt ala perkele tulla sieltä puskasta! Ennee muutama kymmenen metriä!” huusin Jaanalle, joka katseli kauhun sekaisin tuntein kahta maahan kaatunutta tarttunutta. Kuitenkin jokin sai hänet liikkeelle ja Jaana juoksi kohti minua kuitenkin nyt pitäen kahdella kädellä kiinni vesitonkasta. Juoksimme pyörävajalle ja viitoin Jaanaa nousemaan tikkaita pitkin katolle ja odottamaan siinä. Nousin itse perästä ja vedin tikapuut vajan katolle perässäni. Menin itse edellä kämppääni ja Jehu olikin vastassa jo parvekkeella onnesta sekaisin. Näytin Jaanalle että tulisi perässä, mutta otin varalta Jehun pannasta kiinni ja menin edeltä olohuoneeseen.

”Taesit poika jäädä ilman luuta, mutta kaet sulle nötköttikin kelpaa? Ja tämä on Jehu sitten Jaana” esittelin uuden ”kämppiksemme” koiralleni. Jaana katseli vieroksuen koiraani, mutta Jehu ei ujostellut vaan lipaisi kielellään Jaanan kättä. Eli ainakin Jehu tunnisti kuka oli tarttunut ja kuka ei. Jaana sen sijaan hieman säpsähti Jehun reaktiota ja perääntyi askeleen. Jehu kuitenkin tympääntyi vieraaseemme ja keskittyi tuomaani reppuun. Selvästi sen nenään iski ruoka yhtä nopeasti kuin tulokaskin.

”Tule vaan sisälle, mutta anteeks etten ole siivonna tämän paremmin. Ja jos haluat niin voidaan käydä kahtelemassa noista naapuri asunnoista sulle puhtaita vaatteita vaikka heti ja laittoo sen jälkeen jotain evästä”

”Ei tarvii nyt, mutta missä mä sitten nukun” Jaana kysyi varovasti istahtaen viereeni sohvalle.

”No tuota, nuku sinä vaekka tuolla makkarissa, me Jehun kanssa pärjätään tässä olohuoneessa. Ja jos haluat niin kahtele sieltä kaapista jotain oikeeta vaatetta päälles. Nuo kassan vehkeet ei oikeen ole enää parhaassa iskussa” vastasin kaivaen repusta säilykkeet esiin pöydälle. Kaivoin seuraavaksi ensimmäisen tupakkakartongin ja aukaisin sen muitta mutkitta ja laitoin kessun palamaan. Tarjosin myös Jaanalle, joka otti tupakan vastaan. Tarjosin tulen ja aloin riisumaan pois moottoripyöräasuani ja aioin kysyä Jaanalta meinasiko hän jäädä tänne vai lähteä jatkamaan matkaa levättyään, mutta huomasin sen turhaksi. Tyttö oli nukahtanut tupakka sormien välissä sohvan kulmaan. Ehkä stressi oli todellakin ollut hirveä ja hän ei välttämättä ollut nukkunut kunnolla ollenkaan koko viikon aikana ja nyt tuntiessaan edes jonkinlaista turvaa, hän rentoutui ensimmäisen kerran kunnolla. Poimin tupakan häneltä ja tumppasin sen tuhkakuppiin. Riisuin kuitenkin ajoasun pois ja kannoin Jaanan nukkumaan makuuhuoneeseen. Riisuin häneltä kengät ja laiton hänet peitteen alle ja hiippailin pois sulkien oven. Menin takaisin sohvalle jonka jalkopäässä Jehu olikin odottamassa omaa osuuttaan.

”Voe sinuakkii. No tuossa on sullekkin tuota lihasäilykettä, mutta luita en kerinnä ottoo mukkaan. Ehkä ens kerralla. Mutta tuo tyttö on ihan terve vain väsynä joten annetaan sen nukkua. Jäihään myö ukot tähän olkkariin makkoomaan” juttelin koiralleni joka menikin omalle makuupaikalleen pitkälleen. Itse ennen kuin kävin pitkäkseni, puhdistin vielä pistoolini ja täytin lippaan valmiiksi. Toista kertaa en tee samaa mokaa, piru vie.